Tulevaisuuden näkymiä

Olen parjannut sijoittaja Merja Mähkää joskus aiemmin siitä, että hänen jotkut lausuntonsa ovat tuntuneet olevan kovin irrallaan tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä neuvoineen ja ohjeineen. Nyt näin häneltä kuitenkin postauksen, jossa oli erittäin validi pointti. Hän kritisoi sitä, että päättäjät ja budjetinlaatijat kysyvät, miksei suomalainen kuluta. Hänen vastauksensa oli, että no eikai kuluta, kun joka taivaalla on pelkkiä tummia pilviä ja uhkakuvia, kuluttaminen vaatii luottamusta tulevaan! Olen täysin samaa mieltä! Heräsin tavallaan itsekin vasta nyt tähän hurjaan taantumaan, kun pikkupaikkakunnallamme pitkäänkin toimineita yrityksiä kaatuu nyt yhtenä rytäkkänä, "yhtäkkiä". Työttömyys kasvaa, käytettävissä olevan rahan määrä pienenee entisestään. Mähkä argumentoi, että fiksuinta mitä ihmiset voivat tässä tilanteessa tehdä on säästää. Huomasin, että itsellänikin on ristiriitaiset mielipiteet aiheesta. Olen yhteiskunnan kannalta sitä mieltä, että kulutus pitää talouden pyörimässä ja säästäminen on taloudelle uhka. Toisaalta olen sitä mieltä ihmisen kannalta, että säästäminen on nimenomaan järkevää tässä kohtaa, kun näemmä kuukauden päähän ei pysty ennustamaan mitään varmaksi. Elämän tavallisesti luottamuksen arvoiset tukipilarit kaatuilevat nyt kuin tulitikut, siellä täällä menee työpaikkoja, ihmissuhteita, terveyttä. Kaiken kukkuraksi meitä pelotellaan jatkuvasti sillä, että vihollisen armeija on aivan just ampumassa ohjukset juuri meidän koteihimme. Kuulin alle 10-vuotiaasta lapsesta, joka ei uskalla nukkua, koska Venäjän droonit voivat hetkenä minä hyvänsä räjähtää katolla. Hei ollaanko nyt hyvällä mallilla tällei porukalla, mitä? 

Siinähän on niin räikeä ristiriita kuin olla voi, meille toitotetaan 24/7 milloin tahansa kaikki on mennyttä koska sota tuhoaa meidät, ja toisaalta meidän pitäisi juuri nyt käyttää kaikki käytettävissä oleva raha jotta pelastaisimme yrityksiä ja työpaikkoja. No onhan se niinkin, että kuoleman koittaessa se rahatukko taskussa ei paljon lämmitä, mutta jos nirrin sijaan lähteekin vaikka raaja, voi se raha auttaa saamaan siihen hoitoa. Nämä hyvinvointialueet kun eivät vaikuta oikein parantaneen tavallisen kansalaisen hoitoonpääsymahdollisuuksia. Esimerkiksi minun itseni tulisi käyttää pelkästään työterveyshuoltoa, mutta se kun ei kata kuin ihan rajallisesti erilaisia hoidontarpeita, täytyy toivoa ettei satu sairastumaan mihinkään sellaiseen, mikä putoaa tuonne väliin. Kerran menin oman paikkakuntani terveyskeskukseen lääkäriin ja odotushuoneessa muorikööri kovaan ääneen paheksui sitä, miten kaltaiseni ihminen on siellä viemässä heidän mahdollisuuksiaan päästä hoitoon. Minunkin verovaroistanihan se lysti kustannetaan, mutta mitä pienistä. He ovat rakentaneet tämän maan, ainakin nähtävästi kitkeryydellä. Heitä edeltävät sukupolvet tuskin saivat mitään aikaan, eiku... Olen tullut aika allergiseksi ihmisille. Eilen olin työtehtävissä työpaikkani pihalla asiakasparkkipaikalla ja vaan kolme kertaa meinasin jäädä auton alle, kun ihminen ei oikein ole ajokuntoinen syystä taikka toisesta. Toisaalta mietin, voiko aikuinen ihminen helpommalla oikeasti saada palkkaa kuin pyörimällä siellä auringonpaisteessa, ja siitä huolimatta kyseessä on työyhteisöni väheksytyin työnkuva, siitä pyritään eroon keinolla millä hyvänsä. Kaikessa näkyy ja kuuluu "minä, minä, minä, koska minä, minä, minä". 

Minusta tuntuu siltä, että ihan heittämällä valtaosa ihmisistä on poissa omasta itsestään. Miten sen muotoilisi, ajatustensa armoilla, samaistuu omiin ajatuksiinsa, tunteisiinsa ja reaktioihinsa, haluamisiinsa ja tarpeisiinsa. Ei toimi omasta itsestään tai omasta sydämestään käsin, vaan toimii siinä sosiaalisessa kontekstissa jossa kulloinkin on, ilman että siinä on sitä omaa itseä mukana yhtään. On poissa omasta keskiöstään, ei ole linjassa itsensä kanssa. Ei tunne itseään, ei tiedä millainen on ja mitä oikeasti haluaa. Silloin on helppo heittäytyä vaikka parkkipaikkaraivoon, kun typerä henkilökunnan jäsen on tiellä. Ihmisjoukoissa kuten ruuhka-aikaan ruokakaupassa energiakollaasi on aika hämmentävä. Siellä ei paljon maadoittumista tai juurtumista koe, vaan vellataan kaikki samassa aallokossa. Lapsi kiukkuaa, täti äyskii, setä kiroilee. Kovin rumasti puhuvat pariskunnatkin toisilleen. Nuorisojoukossa tyhmyys tiivistyy ja vittuäijä kokeilee rajoja kavereiden yllyttäessä ja kuvatessa tiktokkiin. Luulen, että moni kokee epämääräistä kaipuuta pois tällaisesta uuvuttavasta sohlaamisen ilmapiiristä. Muutetaan maalle, etsitään retriitiltä rauhaa ja osallistutaan työväenopiston shamaanirumpukurssille. Voi olla että häivähdyksiä löytyykin. Mutta koska kaikessa ratkaisee raha, on oltava osa oravanpyörää kuitenkin, vaikka mieli haluaa muualle. Aiemmin on ollut suhteellisen turvallinen reitti peruskoulusta ylemmän koulutuksen kautta työelämään ja sitä kautta rahan pariin. Juuri nyt tässä tilanteessa se ei menekään niin, kun työpaikkoja häviää tappavaa tahtia eikä niitä ennenkään ihan kaikille riittänyt. Moni etsii jonkinlaista merkityksellisyyden tunnetta, kokemusta turvallisuudesta, mutta tässä ilmapiirissä ja tilanteessa sitä on todella vaikea löytää ilman taitoja. 

Taitojen oppia myyvät yksityiset yrittäjät, jotka ovat käyneet kuka minkäkin rumputerapeutin ja rentoutusohjaajan koulutuksen. Näitä yksityisiä kalliita koulutuksia, joita olen aiemmin käsitellyt aika kriittisesti. Heille on riittänyt jonkin verran asiakkaita, mutta päätoimeentulo on varmaankin pitänyt lähes kaikkien hankkia muualta tai puolison taskusta. Nyt kun ihmisillä ei ole rahaa tai sitä ei haluta käyttää, kaikkoavat melko varmasti viimeisetkin energiahoidon ostajat ja henkisen kasvun valmennettavat. Nämä osittain itsensä työllistäneet joutuvat pistämään pillit pussiin. Tästäkin minulla on kahtaa lajia mielipide. Toisaalta on sääli että tämäkin teollisuus kyykkää, koska siinäkin pyörivä raha on kuitenkin kulutusta, joka sitten jossain kohtaa pyörittää taloutta, koska harva energiahoitajakaan pärjää kokonaan ilman reissua ruokakauppaan vaikka jättäisikin verot tuloistaan maksamatta. Toisaalta taas olen alusta asti ollut sitä mieltä, että henkisen polun kulkemisessa ei ole hintalappua, välineet ja tienviitat on löydettävissä jokaisen ihmisen sisältä omasta itsestään. Sinne voi olla vaan vähän vaikea löytää tässä hälinässä, jos ei ole ketään tai mitään palveluntarjoajaa, joka pitäisi vaikka jonkinlaisen hiljentymisharjoituksen, joka avaisi ovia. Toisaalta on kirkko, joka ei sekään tosin ole maksuton, mutta toisaalta sen tarjoama maailmankuva ei kosketa kaikkia. Puhutaan terapiavelasta, kuinka meillä alkaa olla jo iso porukka ihmisiä, jotka olisivat huutavasti terapian tarpeessa, mutta yhteiskunnan rahat eivät riitä sitä heille tarjoamaan. Jotkut näistä henkilöistä pärjäisivät rumpurentoutuksilla ja joogaretriiteillä, kaikkien kohdalla kyseessä ei ole mielenterveyden häiriö tai sairaus. 

Loppujen lopuksi aika pieni osa ihmisistä on oikeasti mielenterveydeltään häiriintyneitä tai kärsivät mielen sairauksista. Vähäiset ammattilaisten toteuttaman psykoterapian resurssit pitää mielestäni kohdentaa heille. En salaa sitä, että olen itsekin hyötynyt lyhytpsykoterapiasta, jonka maksoi työnantajani ja osittain siis Kela, koska se osallistuu jossain määrin työterveyshuollon kuluihin. Maksoin lisää käyntejä myös itse. Mutta en minkä sitten ollut mielenterveyshäiriöinen, minulla oli käsittelemättömiä asioita. Jälkeenpäin ajateltuna olisin varmaan pärjännyt jonkun vähemmän ammattimaisen ohjaajankin avulla, jos homma olisi ollut hyvin järjestetty putki. Se mitä suurin osa ihmisistä on vailla on ne iänikuiset perustarpeet: tulla hyväksytyksi joukkoon sellaisena kuin on, tulla kuulluksi ja ymmärretyksi sekä kokemus siitä että toimii itsenäisesti eikä minkään käskyn alla. Nämä perustarpeet on määritelty Deci&Ryanin itsemääräämisteoriassa (2000) mistä voi kaivaa lisää. Viime aikoina olen jutellut monen ihmisen kanssa, jolla on kokemus siitä, ettei kuulu joukkoon. Itsekin olen sellainen, en koe kuuluvani oikein mihinkään porukkaan. En ole osa työyhteisöäni, en tallijengiä, en mitään perheryhmää, en hevosihmisten kategoriaa enkä vaikka diesel-autoilijoiden porukkaa. Minulla se alkaa vuosikausien kipuilun jälkeen kääntyä voimavaraksi, huomaan että kun teen asiat itsekseni enkä osana ryhmää, voin tehdä ne juuri siten kuin itse haluan, tavoilla jotka luovat minulle merkityksellisyyttä. Mutta on raastavaa nähdä nuoria tai miksei vanhempiakin ihmisiä, jotka ovat aivan rikki ja epätoivoisia sen suhteen, että vaikka he päällään seisoisivat, he eivät koe kelpaavansa viiteryhmiinsä omina itseinään. Ja se sitten aiheuttaa erilaisia käytösreaktioita, mitkä saattavat aiheuttaa lisää ongelmia, ja niin edelleen. 

Björn Wahlroosilta kysyttiin Sijoituskästin uudessa haastattelussa, että oliko hänen vasemmistoradikaali vaiheensa kapinaa rikkaita vanhempia vastaan eikä niinkään varallisuutta tai kapitalismia vastaan. Hän vastasi, että ainahan kapinoinnissa on kyse jollain tasolla omien vanhempien vastustamisesta. Tässä piilee viisaus. Ihmisen yksi psykologinen tehtävä on kasvaa omaksi erilliseksi itsekseen, mikä vaatii vanhempien vaikutuspiiristä irtaantumisen. Vauva samaistuu vanhempaan ihan täysin, ennenkuin alkaa nähdä sen verran eteensä että erottaa tämän kasvot edessään ja hiljalleen oppii vuorovaikuttamaan tämän kanssa. Olettaen että vauvan kanssa aktiivisesti seurustellaan ja vuorovaikutetaan. Jos vanhempi keskittyy enemmän itseensä, omaan oloonsa tai on poissa omasta keskilinjastaan ajatustensa, tunteidensa tai muun hässäkän vietävissä, hän ei tue vauvan kehitystä itsenäiseksi toimijaksi. Erillisyyden kehittymisessä on eri vaiheita, ja siihen kuuluu ihan luonnollisesti muutama kapinointivaihekin, joita hormonaaliset ja myyt fysiologiset vaiheet avustavat. Silti, jos katsoo vaikka niitä ihmisiä siellä kaupassa äkseeraamassa, kuinka moni heistä on täysin omista vanhemmistaan erillinen, itsenäisesti ja vakaasti omilla jaloillaan seisova aikuinen, joka pystyy luomaan itselleen turvallisuuden tunnetta ja rauhoittamaan itsessään nousevaa ärsytystä? Vai pääseekö valloilleen pikku uhmaikäinen, jolloin näennäisesti aikuisen suusta tulee kirosanoja ja kun kassajonossa eteen kiilaa eläkenläinen, toimii kyynärpää eikä järkevä aikuisen mieli? Toisin sanoen, kuinka monella on kehitystehtävät jääneet vähän kesken. 

Siinä mielessä ihmisen kasvu tulee valmiiksi, että kun erillisyys on löytynyt, ihminen löytää samalla itsensä ja sen, kuinka olla se turvallinen aikuinen itse itselleen. Tulee rauhallinen olo ja tunne siitä, että minä pärjään. Tulee luottamus. Huomaa, että en tarvitse esimerkiksi päihteitä tai jonkun tietyn porukan hyväksyntää, pystyn itsenäisesti tekemään asioita jotka minua kiinnostavat vaikka ne eivät kiinnostaisi sitten ketään muuta. Mutta tietysti kasvu jatkuu läpi elämän, tulee uusia kriisejä ja uusia oivalluksia, ei kukaan ole koskaan täysin valmis ennen kuin mato nakertaa korvalehteä maan alla. Jos meillä olisi enemmän psykologisen kehitystehtävänsä valmiiksi saaneita ihmisiä vaikka siellä kaupassa, voisi olla ilmapiiri vähän erilainen, vaikka porukkaa olisi vielä enemmän. Tai voisi olla, että ammattiterapeuteille ei olisi ihan niin pitkät jonot, kun suurempi osa porukasta tuntisi tulevansa kuulluksi ja nähdyksi, kun isompi osa ihan tavallisista ihmisistä osaisi kohdata heidät ymmärtäväisesti. Olisi läsnä kohtaamisessa, eikä olisi itse taaperon tasolla haluamassa ja sohlaamassa. Itsemääräämisteorian perustarpeet tulevat pääosin täytetyksi ihan tavallisessa keskustelutilanteessa, kunhan siinä kohdataan aidosti toinen ihminen eikä vaan ohimennen samalla keskittyen johonkin muuhun. Eivätkä kaikki tarvitse muuta, kunnollinen keskustelu silloin tällöin riittäisi pitämään itsen turvassa ja hyvissä kantimissa. Voisi jopa jotkut mielenterveysongelmiksi epäillyt oireet jäädä kokonaan pois ihan vaan tällä, aidolla kohtaamisella ja huomioimisella. Enkelihoitajille ja muille on maksettu ihan varmasti siitäkin, että ihminen hoitoon mennessään kokee olevansa hetken jollekulle olemassa. Se olisi saatavissa ilmaiseksikin, jos me ihmiset ylipäätään olisimme toisenlaisia. Jos pystyisimme luomaan itse itsellemme turvaa, pystyisimme luomaan sitä myös toisillemme, eikä sitä tarvitsisi sitten niin monen ostaa mistään. 

Lopun viimein tällä olisi vaikutus myös talouteen, kun turvaa kokeva ihminen uskaltaa kuluttaa. Se, millaisella mielentilalla kukin on, ei tietysti voi muuttaa itse asioita. Jos yritys on kaatuakseen, kyllä se kaatuu, vaikka henkilökunta kokisi sisäistä rauhaa tai maailmanluokan ahdistusta. Mutta kaatumisen jälkeiset pyykit on radikaalisti erilaisia ja sitä myöten kustannukset yhteiskunnalle. Toisaalta talouden mekanismeihin kuuluu sekin, että epäterveet yritykset kaatuvat. Jos niitä jäädään tekohengittämään esimerkiksi tuilla, se tavallaan estää uusia toisella tavalla toimivia ja itse itsensä pyörittäviä yrityksiä tulemasta markkinoille. Mutta jos yhteiskunnassa suurempi osa porukasta kokisi sisäistä turvaa, voisi asteen verran luottavaisemmin mielin myös antaa huonosti toimivien yritysten mennä ja innovoida uutta tilalle. Nyt koska kaikki tuntuvat pelkäävän, jos ei muuta niin sotilaallista hyökkäystä, takerrutaan kynsin hampain vanhaan ja luovuus ei kuki yhtään. Talous pysähtyy, mikä on tappava tauti. Jos minä saisin päättää, ohjaisin siis resursseja siihen, että tavallisista, empaattisista ja oman psykologisen kehityspolkunsa loppupuolelle käyneistä ihmisistä koulutettaisiin matalan kynnyksen kohtaamistyön ammattilaisia. Tällaiset ihmiset voisivat toimia periaatteessa missä tahansa ammatissa, mutta heillä olisi taito aidosti kohdata toinen ihminen tapahtui se sitten kaupassa, tehtaassa, pellolla tai pörssissä. Näin kenenkään ei tarvitsisi hakeutua mihinkään hoitoon, mutta heidän perustarpeensa tulisivat ainakin jossain määrin täytetyiksi ihan tavallisessa arjessa, he voisivat päästä oman kehityspolkunsa alkumetreille ja ennenkaikkea kokisivat jonkinlaista turvallisuuden tunnetta elämässään. Veikkaan, että tällaisella ei olisi hirveästi huonoja vaikutuksia, mutta hyviä sitten on vaikea edes kuvitella. Tällaisiahan meidän pitäisikin olla.