Sisäiset lapset hiekkalaatikolla

Olen tässä viime aikoina taas ollut osallisena tai päätynyt seuraamaan useampaa tilannetta, jotka ovat laittaneet miettimään meidän psykologista kehitystä. Enkä millään muotoa saarnaa tätä ylhäältä päin, ei oma matkanikaan ole valmis kuin vasta sitten kun se on valmis. Mutta voi jospa niissä tilanteissa, kun näihin kiinnittää huomiota, olisi jokin keino, turvasana tai äänimerkki, jolla voisi herätellä osalliset huomaamaan mistä on kyse. Sisäisestä lapsesta puhutaan esimerkiksi silloin, kun aikuisella ihmisellä on läpi käymättömiä juttuja riippakivenä menneisyydestä, ja jotka aikuisuudessa aiheuttavat hyvinkin lapsenomaista käyttäytymistä triggeröidyttyään. Sisäinen lapsi edustaa niitä osia meissä, jotka ovat joskus aikaisemmin jääneet vaille huomiota, täyttymystä, mikä ikinä tarve tuolloin on ollut jossain kehitysvaiheessa. Ne voivat pysyä hyvinkin piilossa, mutta sopivan ärsykkeen tullessa vastaan ne alkavat määrittää tapaa, jolla aikuinen tilanteessa reagoi, koska ne ovat siellä piilossakin edelleen ikään kuin kysymyksiä vailla vastauksia. Ne aktivoituvat. Ja kyllä minullakin niitä on, varsinkin on ollut. Ne kietoutuvat yhteen egon kanssa minun näkemykseni mukaan siten, että egon tehtävä on suojella meitä täällä maailman melskeessä mutta se ei pysty tekemään sitä turvallisen aikuisen positiosta käsin, jos sisäinen lapsi on edelleen kovin vailla jotakin ja vaativa. Näin sisäinen lapsi ikään kuin valjastaa egon käyttäytymään nimenomaan lapsellisesti, jotta saa mitä kokee tarvitsevansa, oli se sitten huomiota, toisten myöntymistä omalle kannalle, toisten luopumista omista väittämistään, jne. Ja tässä maailmassahan tämä käyttäytymismalli ei tarjoa suojaa, vaan lisää vaikeuksia. 

Mistä sisäiset lapset reagoimassa tunnistaa? No juuri niistä hiekkalaatikkoikäisille tyypillisistä reaktioista ja argumentaatiomalleista johonkin ärsykkeeseen, joka asettuu omien pyrkimysten kanssa ristikkäin. Aikuisten ihmisten voi nähdä mussuttavan puoliääneen vastalauseita, kun ei uskalleta sanoa suoraan, sitten kysyttäessä vastaus on "ei mitään!" Tai käyttävän lujaa kyynärpäitä, jotta saadaan itselle jokin asia mikä on toisella käytössä, aivan kuin lapset laatikolla haluavat aina juuri sen lelun joka toisella on kädessä. Tai supisevan selän takana kaikkea sitä, mitä joku on tehnyt väärin tai huonosti, jotta oma osuus nousisi toisten silmissä. Näitä löytyy joka lähtöön, tarkkaile vähän aikaa lasten käytöstä ja sen jälkeen samoilla linsseillä aikuisten, saatat yllättyä! Sitten on olemassa myös aikuisia, jotka ovat tämän kivuliaan itsetarkastelua vaativan kasvutyön käyneet läpi, ja ymmärtävät jossain tilanteessa heillä vastassa olevan nyt uhmaikäinen taapero järkevän aikuisen sijaan. Aikuisen asemassa tilanteessa voi joko lähteä järjellistämään keskustelua, pyrkien avaamaan vastapuolen silmät sille, mitä nyt oikein on meneillään, tai luopua omista tavoitteista. Monesti jokin kinaa aiheuttava asia ei ole niin tärkeä, että sen vuoksi kannattaisi rikkoa ihmissuhde, vaikka toinen osapuoli ihan selvästi olisi faktoin perusteltuna väärässä, ja reagoi sisäisen lapsensa kautta. Sitten kuitenkin tullaan siihen, että on jokaisen meistä itsemme vastuulla käydä oma psykologinen kasvumme, ja se tapahtuu jokaisen oman aikataulun mukaisesti, sitä ei voi hoputtaa. Osa meistä havahtuu kasvun tarpeeseen suhteellisen myöhään, osa ei sitten missään kohtaa. Ja se nyt vaan menee näin. 

Sisäiselle lapselle on tärkeää tarjota ne asiat, joita hän on jäänyt vaille, jotta hän voi integroitua sujuvasti osaksi omaa elämäntarinaa ja persoonaa. Useimmiten hän kaipaa huomiota, joten hänelle täytyy antaa sitä. Avain on vaan se, että sitä pitää antaa itse, omasta aikuisen asemasta käsin, eikä hankkia itsen ulkopuolelta toisilta ihmisiltä. Vaikka miten saisi toiset ihmiset tanssimaan oman sisäisen lapsensa pillin mukaan, koskaan tämä huomio ei tule korjaamaan sitä haavaa, jonka kivuista hän kärsii, kun huomiota ei saa itselleen tärkeimmältä henkilöltä eli itseltään. Usein nämä vauriot ja puutteet ovat syntyneet varhaisissa vuorovaikutussuhteissa lapsuudessa toisen ihmisen kanssa, esimerkiksi lähimpien hoivaajien tai koulukavereiden, mutta niiden parantamisen taika on kuitenkin omissa käsissä, ei enää näillä muilla ihmisillä. Joskus voi auttaa hankkiutua keskusteluyhteyteen näiden aktuaalisten ihmisten kanssa ja käydä läpi sitä, mitä on tapahtunut. Monesti kuitenkin menneistä tapahtumienkuluista on molemmilla osapuolilla aika eriävät näkemykset ja muistikuvat, jolloin voi syntyä vain lisää vaurioita puolin ja toisin. Nykyään erilaisten terapioiden lähtökohtana pidetään monesti sitä, että ihmisellä on jokin tietty tunne ja se otetaan sellaisenaan käsittelyyn, eikä pidetä merkitystä sillä, mitä on tapahtunut ja onko näin todella tapahtunut. Sisäistä lasta voidaan lähestyä monien eri keinojen kautta, kuten tunnelukkomallilla, EMDR-terapialla, kognitiivisilla skeemajutuilla, näitä on mutta yhtä kaikki jokainen on jollain tavalla toimiva ja lopun viimein käsittelee samaa asiaa. Jonkun voi olla helpompi hahmottaa omaa kasvuaan tietyn viitekehyksen sisällä ja jonkun sitten jonkun toisen. 

Jos arkielämän tilanteissa pääsisi yhtäkkiä painamaan REC-nappulaa ja jälkikäteen pölyn laskeuduttua näyttämään tallennetta osallisille, voisivat he itsekin vähän yllättyä omasta käytöksestään. Miksi ihmeessä minä toimin näin? Fiksu aikuinen, urallaan pitkälle edennyt ja elämässään pärjännyt sortuu ihan yhtä lailla itkupotkuraivariin kuin juuri koulusta päässyt varhaisaikuinen, kun ärsyke osuu nappiin. On vaikea myöntää itselleen, että tässä minä nyt olen itse asiassa aika alastomana ja tarvitsevana, vaikka vuosikymmenet on rakentanut identiteettiä pärjäävänä ja selviytyvänä. Se on se käsittelemättä jäänyt osa, ei se romauta koko minuutta eikä tee tyhjäksi sitä osuutta kasvusta, jonka on jo onnistunut tekemään. Vaikka useimmiten oma sisäinen lapsi kaipaa hyväksyntää, puute naamioituu kieroutuneisiin, negatiivisiin tunteisiin kuten kateuteen tai mustasukkaisuuteen, ja ilmenee niiden ilmaisuina toisille ihmisille. Omaa vajavuutta ja tarvitsevuutta on niin kovin kivuliasta nähdä ja hyväksyä, ymmärtää. Meidät suomalaiset on sukupolvien ajan kasvatettu niin, että on pärjättävä ja on pystyttävä, tai on kuoltava pois. Ei siinä ole ollut tilaa pyytää toisia näyttämään, että minä kelpaan tällaisena ja että minä olen rakas ja tärkeä teille. Ei ole ollut sanoja eikä malleja, sen sijaan sukupolvesta toiseen on kärsitty hyväksynnän ja rakkauden puutetta, kun päällepäin on näytetty vain teräksistä pintaa. Oikeastaan niin miehet kuin naisetkin on kasvatettu koviksi, jotta maailma ei heitä nujertaisi. Ei sodassakaan pelätty. Vaikka kyllä varmasti pelättiinkin. Ja onhan siinä sekin puoli totuutta, että pehmoisessa pumpulissa lasten kasvattaminen ei oikeasti valmista heitä kohtaamaan maailma, sen verran kylmä ja raaka se on. Mutta ehkäpä siellä välissä olisi myös jokin keskitie. 

Jos meistä jokaisen omat sisäiset lapset saisivat huomiota siltä ykkösihmiseltä, omalta itseltään, vältyttäisiin siirtämästä sukupolvet ylittäviä traumasisältöjä eli sisäisiä lapsia vahingoittavia vaille jäämisiä eteenpäin. Jos meistä jokainen jossain vaiheessa elämäänsä työskentelisi oman psykologisen kasvunsa kanssa myös sen aikuisen identiteettityön vaiheen tehtävien parissa. Niin, kuulostaapa pöljältä, sanoo varmasti nyt moni joka vielä lukee. "Kyllä minä tiedän, kuka minä olen, mitkä minun arvoni ovat ja mistä käsin minä toimin!" Oletko aivan varma? Kun identiteettityön vaihe alkaa, menevät nämä asiat aivan uusiksi. Mutta kun se etenee ja eteen nousevia asioita käsitellään niiden vaatimalla vaivannäöllä, alkaa muodostua yhteys sisäisestä lapsesta nykyiseen aikuiseen. Linjautuu itsensä kanssa, alkaa tunnistaa sisäistä lasta itsessään. Huomaa, että tuohan olen minä, minussa on näitä asioita. Silloin alkaa energia virrata läpi tuon linjan paremmin, jos tällaista metaforaa tykkää käyttää. Alkaa elämä olla selkeämpää ja helpompaa, alkaa nähdä laajemmin asioita ja alkaa tunnistaa, millaiset asiat todella kiehtovat itseä ja mitkä eivät ole oma juttu ollenkaan. Me tehdään yllättävän paljon sellaisia asioita, jotka eivät ole meille mieluisia ja jotka eivät hyödytä meitä mitenkään, ymmärtämättä sitä itse, luullen että niitä kuuluu tehdä tai että niiden tekeminen on jollain tavalla olennaista. On aika hieno tunne huomata, että tässä minä alan olla, kokonaisena ihmisenä, osaan luoda turvaa itse itselleni ja osaan huomioida omat tarpeeni siten, ettei minulle tule hätä enkä minä mene takalukkoon, en reagoi enää lapsen vaille jäämisistä käsin. Pystyvyys kasvaa valtavasti, uskallus ajatella että en vielä osaa mutta miksen oppisi. Osaan kanavoida käytössäni olevaa energiaa paremmin sellaisiin asioihin, joihin sitä kannattaa käyttää sen sijaan, että hasaan sitä ympäriinsä. 

Kasvun luonteeseen kuuluu, että samat asiat tulevat eteen niin monta kertaa, että oppi on niistä saatu. Jos mitään ei opi, tappelee samojen ongelmien kanssa vuodesta toiseen ja tuntuu, ettei pääse millään eteepäin. Tavallaan kasvu onkin kuin ongelmanratkaisua, aivopähkinöitä. Mitä tästä kuuluu oppia jotta pääsen etenemään? Olen aiemmin kertonut, että joitain vuosia sitten työni ja työnkuvani muodosti valtavan osan identiteettiäni. Suorastaan ripustauduin sen varaan, että olin se mikä olen työni kautta, mikä tietysti on aika vaarallinen kuvio sikäli, että työ voi koska tahansa muuttua. Ja se muuttuikin, tuo toimenkuva otettiin minulta pois ja se kirpaisi todella syvältä. Symbolisesti minulta lähti vielä nimikin, kun työmaalle tuli toinen saman niminen sattumalta niihin aikoihin. Olin todella hukassa ja reagoin voimakkaasti turvattoman sisäisen lapsen positioista käsin, käyttäydyin erittäin huonosti ja aiheutin kärsimystä erityisesti itselleni olemalla hyväksymättä tilannetta pitkään aikaan. Mutta aika teki tehtävänsä ja esihenkilön kärsivällisyys vaikkakin se oli kyllä rajoilla ihan varmasti. Nyt yllättäen tuo asia nousi vielä kerran pintaan, vaikka luulin koko kuvion olevan jo tapulteltu ja itseni vapautuneen siitä. Oli vielä ihan ääneen todettava, että minä olen tästä kaikesta irti, saatte pitää tuon alueen ja työn toiminnot ihan juuri sellaisina kuin haluatte, minuun sillä ei ole enää mitään vaikutusta. Asia itse oli sinänsä mitätön työtekninen juttu, mutta kesken tapahtumien huomasin osallisten positioiden olevan ne samat, joista käsin samaa kiistelyä oli aiemmin käyty ja tuolloin se oli itselleni tärkeää, koska jos menetin asemani keskustelussa, koin menettäväni asemani ylipäätään. Nyt viimeistään luovuin ihan konkreettisesti ja käytännössä kaikista asemista. Olen jo jonkin aikaa irrottanut itseäni työyhteisöstä, teen kyllä merkityt työajat niin hyvin kuin pystyn, mutta vapaa-ajalla en ajattele työtä, en seuraa työjuttuja eikä työn sisältö määrittele enää mitenkään sitä, kuka tai mikä olen. 

Toinen vähän vastaava, tuoreempi elämän osa-alue on tietysti hevoset ja niillä ratsastaminen. Olen ollut hyvinkin riippuvainen siitä, että olen kartalla siitä mikä on oma osaamisen tasoni ja oman tekemisen tasoni suhteessa muihin. Siis käytännössä olen ollut riippuvainen kontrollista, sillä asioiden tietäminen lisää kontrollia. Olen halunnut olla mukana, olen halunnut minulle erikseen varatun hevosen, olen osallistunut kyynärpäätappeluun joka tässä kotitallilla näistä hevosista on aina vaan meneillään. Nyt kun olen ensin psyykkisessä valmennuksessa käsitellyt omia takamatkojani eli niitä tekijöitä, jotka ovat estäneet kehittymistä ratsastajana, ja sen jälkeen hakeutunut ratsastustunneille ihan muualle kuin omaan toimintaympäristöön samojen ihmisten keskelle, olen päässyt irroittautumaan myös tästä kontekstista. Minulle on vilpittömästi ihan sama, kuka ratsastaa, millä hevosella ja miten hyvin, olen itse tyytyväinen jos minulle joskus liikenee joku hevonen, mutta jos ei, en kuole siihen. Minulla pyörii ne omat ratsastustunnit kuitenkin missä sitten ainakin pääsen toteuttamaan itseäni. Turvallisessa ympäristössä, missä pääsen olemaan innostunut, leikkisä ja luova, toisin sanoen, saan olla yhteydessä sisäiseen lapseeni. Kukaan ei pyri lannistamaan minua vain siksi että olen liian sitä tai tätä, saan nauttia hevosista sen maksamani ajan ihan täysin rinnoin, eikä tarvitse himmailla yhtään. Ihan valtavan voimaannuttavaa, jos tätä hiukan huonon leiman saanutta termiä haluaa enää käyttää. Ihmiset voimaantuu siellä ja täällä ymmärtämättä mitä se oikeastaan tarkoittaa, veikkaan että esimerkiksi aika harva pornon tekijä kuitenkaan lopulta kokee tekemistään ihan pelkästään voimaannuttavana. Sitä ei vaan pysähdytä miettimään, koska totuus voi tehdä kipeää. 

Sisäiselle lapselle annettua aikuisen luomaa turvaa on muun muassa se, että valitsee taistelunsa. Valinnan perustana ovat arvot, joista on itse selvillä, arvot ohjaavat toimintaa. Mitä minä elämältä haluan. Esimerkiksi itse olen alkanut vielä enemmän suunnata energiaani hevosten kanssa toimimiseen, vaikka se yleisesti ottaen on varmasti ihan typerää, ei-hyväksyttyä aikuisen ihmisen toimintaa. Mutta kun se on sitä, mitä minä oikeasti tällä hetkellä haluan, miksi välittäisin siitä että olisi varmasti fiksumpaa esimerkiksi käydä kuntosalilla ja päivittää LinkedIniä. Minun motivaationi, paloni ja intohimoni on siellä vuorovaikutuksessa hevosen kanssa ja energian käyttäminen mihinkään muuhun on korvaavaa toimintaa joka ei koskaan tyydytä samalla tavalla. Työkin on, mutta se on välttämätöntä rahan vuoksi, ja raha taas on hevostelun edellytys. Työ ei ole minulle enää minuuden rakentamisen alue, joten se ei merkitse minulle henkilökohtaisesti mitään enempää. Arvostan tottakai sitä että minulla on työ ja että saan siitä rahaa. Kuitenkin kuten todettua, toivon ratsastavani joskus vielä niin hyvin, että siitä minulle maksettaisiin, mutta todennäköistä se ei ole. Ei edes lähimain. Hevostelu sen sijaan on osa minun minuuttani, osa minua, mutta olen oppinut erottamaan sen, mikä hevostelussa on se ydinjuttu siitä, mikä on sosiaalista peliä ja ihmisten sisäisten lasten välistä kamppailua. Aikuisen tehtävä on huolehtia siitä, että ihminen kykenee yhteistyössä reaalisen maailman kanssa navigoimaan elämässä ilman suurempia konflikteja. Tässä ego on ihmisen palveluksessa työssään, suojaamassa minää ulkomaailmalta, suunnittelemassa reittejä ja selvittämässä asioita. Esimerkiksi ratsastamisessa olennaista on se, mitä ratsastaessa ihmisen ja hevosen välillä tapahtuu, ei se että minulle on varattuna tallin hienoin hevonen ja että jokainen varmasti tietää sen. 

Mitä jos tänään käyttäisit hetken aikaa siihen, että kuulostelisit, mitä sinun sisäinen lapsesi tarvitsee? Voit muistella vaikkapa jotakin mennyttä ristiriitatilannetta ihmisten kesken ja pohtia, minkälaisia lapsen käyttäytymis- ja reaktiotapoja näet omassa toiminnassasi tai toisten vastineissa. Tai voit ihan vaan syventyä kuulemaan, muistelemaan, minkälainen olit lapsena, millaisia tunteita sinulla oli ja mitä sinä olisit silloin toivonut saavasi mitä et saanut. Tämä voi olla kivuliasta, voi olla että pintaan tulee myös vihaa ja muita negatiivisia tunteita. Ne kannattaa hyväksyä ja tuntea läpi, siten ne menevät pois päiväjärjestyksestä. Se, että ne tulevat, tarkoittaa sitä, että ne ovat olleet siellä pois painettuna kaikki nämä vuodet odottamassa, että olet valmis niitä käsittelemään. Ei niitä sen ihmeemmin tarvitse vellata, riittää että antaa niiden olla hetken päällä ja sitten alkaa niitä purkaa ulos jollain tavalla. Produktiivisinta on puhua, muodostaa ne tekstiksi tai muuten sanallistaa, koska se jäsentää niitä samalla. Jos ne eivät tottele kieltä, niitä voi tuoda ulos vaikka liikkumalla oli se sitten kävelyä luonnossa tai raivokasta mäkijuoksua, ääntelemällä mikä taas voi olla muminaa, laulua tai vaikka karjumista. Anna tulla mikä on tullakseen, kaikella sillä on sinulle asiaa. Koskaan tässä ei tule valmiiksi, kuten todettua, mutta jossain vaiheessa sitä vaan tietää, että silläkin ihmeiden onkalolla jossa omia varjoja säilytellään, on pohja ja se alkaa sieltä pilkistää. Alkaa jo osata suhtautua niihin lapsellisiin reaktioihin, joiden huomaa nousevan, kun joku triggeri taas iskee. Ennen kaikkea alkaa osata suhtautua muiden ihmisten sisäisten lasten temuamiseen. Osaa irrottaa niistä asioista, jotka eivät ole itselle oikeasti tärkeitä, jotta pystyy paremmin pitämään kiinni niistä, jotka ovat. Linjautuu koko ajan paremmin.