Minun Italia

Äijät ostivat Italiasta talon. Kuulostaa luksukselta, todellisuudessa se on paljon työtä vaativa vanha rakennus, jossa oli alun perin tavallaan seinät ja katto. Täysi projekti, voisi luonnehtia. Mutta siitä se rakentuu, reissu reissulta. Paljon työtä ja paljon suunnittelua se vaatii, jonkun verran rahaakin. He toteuttivat haaveen, joka oli kytenyt mielissä ilmeisesti ainakin siitä asti, kun he hommasivat Virosta yhteisen maatilan. Italian taloa ostaessa ei kenelläkään porukasta oma elämäntilanne tai rahatilanne ollut täydellinen. Oli jos jonkinlaista säätöä ja kaupanteon hetki vaati valintoja. Mutta he halusivat toteuttaa tämän haaveen, koska heidän sanoin aikaa ei ole rajattomasti, pitää toimia jos siltä tuntuu. Jokusen kerran vuodessa he siellä käyvät remontoimassa ja fiilistelemässä italialaista elämää. Sehän tietysti vaatii uhrauksia, toisaalta kaikki ne ajat, joita siellä ei voi viettää. Toisaalta kaikki se raha ja aika sekä energia, joita ei voi käyttää kotona täällä Suomessa. Ne ajanjaksot, jotka he ovat Italiassa, he ovat varsin vapaita tästä normaalista arjesta, joka lankeaa meidän kotiin jäävien harteille. Ei ole murheita takasta joka ei vedä, eikä jääkaapista joka hajosi. Ei tarvitse ajatella rahaa, ei työtä, ei mitään, koska nuo Italian viikot on etukäteen jo varattu pelkästään Italialle. Se on tavallaan lomaa, vaikka ei se lomailua olekaan. Poissaoloa kotoa tulee yhteensä viikkokausia vuodessa, kun lasketaan myös Viron talolla vietetty aika. Sitä ei tietysti koeta juuri uhrauksena, vaan siunauksena, luulen. Silmäniskuhymiö tähän. 

Nostan äijille hattua, että he toteuttivat haaveensa siitä huolimatta, että niin moni asia puhui siitä luopumisen puolesta. Oli taloudellista kriisiä, ihmissuhdekriisiä ja vaikka mitä kriisiä. Jokainen reissu aiheuttaa etukäteen päänvaivaa ja joskus tien päälläkin täytyy tehdä ratkaisuja. Eivätkä he ole antaneet sen hidastaa menoa, että täällä meillä kotiin jääneillä on aina jos jonkinlaista ongelmaa sillä aikaa, kun he reissaavat. Perävalot kun näkyvät ja auton keula kääntyy kohti etelää, puhelimet menee lentokonetilaan ja paluusta on karkea arvio "ei me ainakaan yli viittä viikkoa olla". Tuohan on juuri se, mistä niin moni muukin haaveilee. Olisi vapaus sulkea puhelin, olisi vapaus ilman rahan rajoitteita ja ihmissuhteiden rajoitteita vaan keskittyä yhteen asiaan. Voida luottaa siihen, että sillä aikaa joku muu hoitaa kotona kaiken. Joku mahdollistaa sen vapauden. Aluksi olin heille vähän kateellinen, en Italiasta vaan siitä rohkeudesta hypätä tuollaiseen juttuun. Sittemmin olen alkanut miettiä, mikä minulle olisi se Italia, se asia jota Italia heille edustaa. Mitä minä voisin tehdä siten, että saisin töistä järjestettyä muutaman "ei nyt enempää kuin viisi viikkoa" vapaan jakson vuodessa ja olla puhelimen kantamattomissa. Mitä minä edes haluan niin paljon, että voisin ryhtyä tuollaisiin järjestelyihin? Minulle elämässä hyvin tärkeää on se, että saan olla kotona kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa, en vaihtaisi sitä melkein mihinkään. Mikä sen siis päihittäisi? Ja silti tuntuu, että melkeinpä kaikki, myös minä, haaveilee siitä, että olisi se vapaus. Voisi olla toistaiseksi olematta töissä ja ilman kotivelvollisuuksia, puhelin kiinni. 

Käytännössä se, että fyysisesti lähtee johonkin, on ainoa, mikä tuollaisen mahdollistaa. Jos jää kotiin toistaiseksi ja tavoittamattomiin, mielessä pyörii kuitenkin kaikenlaisia velvollisuuksia, koska niitä näkee silmissään jatkuvasti. Samalla tässä nyt sitten laitan pyykkikoneen päälle, kun kerran istun sohvalla lukemassa kirjaa. Äkkiä aika meneekin pelkkään somen selailuun, eikä vapaus olekaan vapautta vaan sitä samaa arkea, mitä muuten elää työvuorojen lomassa. Pelkkä vapaus palkkatyöstä ei siis ole se Italia. Italia on tehdä jotakin sellaista, mitä todella tahtoo. Harva meistä on sellaisessa palkkatyössä, että se on se kutsumuksista suurin. Sillä harvalla meistä on sellainen kutsumus, joka olisi niin helposti käännettävissä rahan teoksi. Ehkä jollakulla voi olla, ja ehkä todennäköisemmin yrittäjällä. Joku on voinut keksiä sen mitä elämässään kaikkein eniten tahtoo tehdä, ja kehittää siitä tuottavan yritystoiminnan. Mutta alkaako haave arkistua, kun siitä tulee työ? Moni hevosalan työntekijä ainakin sanoo, että kyllä. On vanha totuus, että hevosten omistaminen ja niillä ratsastaminen ovat kaksi eri asiaa. Se meneekin usein niin, varsinkin ikuisen marraskuun sademutaloskakeleillä, että ihminen on aivan loppu hevosten perushoitotoimien tekemisestä, eikä jaksa kuvitellakaan enää harjaavansa, satuloivansa ja liikuttavansa edes yhtä hevosta. Sateessa, tuulessa ja pimeässä. Ei se hevonenkaan sinne halua mennä. Maneesi on pop Suomessa talvikaudella, eli noin yhdeksänä kuukautena vuodessa, mutta maneesin rakentamisen kustannukset ovat jotakin ihan muuta, kuin perus tallinpito. 

Mutta kyllä minä sitten lopulta osaan vastata kysymykseen, mikä olisi sellainen juttu, johon voisin uppoutua viikkokausiksi kaikkien tavoittamattomiin. Ratsastus se vaan on. Ja tietysti hevoset muutenkin. Tällä hetkellä mulla on noussut vielä suuremmaksi se into kehittyä ratsastajana, kun aloitin elokuussa käydä taas tunneilla. Olen tästä varmaan joka tekstissä kyllästymiseen asti kirjoittanut, joten yritän nyt olla tällä kertaa jauhamatta siitä itse ratsastamisesta liikaa. Lähes joka päivä käy mielessä tietysti se, miksei ratsastamisesta voisikaan saada palkkaa. Joku saa, mutta ei minun taidoilla eikä minun iässä enää muutenkaan. Haaveilen toisesta viikkotunnista, mutta tällä hetkellä tuo yksikin on vähän epävarma, koska perheemme taloudellinen tilanne ei ole jälleen kerran vakaa. En uskalla lupautua käymään tuota yhtä tuntia koko talvikautta, jos kuitenkin tulee rahoille tärkeämpää käyttöä. Mutta silti se on jotain sellaista, mihin voisin vaan sukeltaa ja nauttia, elää ja hengittää sitä. Vaikka tunneilla tulee eteen vaikeitakin hetkiä, hevoset ei kulje sillä tavalla kuin haluaisi, oma keho ei tottele tai muutoin ei vaan suju, odotan nykyään silti aina ratsastuspäivää koko viikon. Autossa matkalla tallille on innokkaan jännittynyt fiilis, ilmassa on vanhaa kunnon ratsastustuntimeininkiä kun kukaan ei vielä tiedä, minkä hepan tällä kertaa saa. Muutaman viime kerran olen läpi tunnin ratsastellut typerä idioottihymy naamassa, kun se on vaan niin huippua. Opin ja osaan, en ole supertaitava, mutta sen verran, että pärjään ryhmän mukana. On hienoa huomata, että tuntihevosetkin ovat keskenään erilaisia ja niitä pitää ratsastaa vähän eri tavoilla. Pääsee sisään hommaan. 

Jos ratsastus olisi mun Italia, miten tehdä siitä vapaus? En voi kuitenkaan ottaa töistä lomaa ja leiriytyä tallille X-määräksi aikaa, molemmat tallit joilla käyn ovat samalla myös ihmisten koteja ja osan aikaa päivästä sulki. Hevosteemaisia matkoja järjestetään kyllä, melkein mihin päin tahansa maailmaa voi varata vaellusratsastusretken. Monessa maassa järjestetään myös muita kursseja, esimerkiksi Espanjassa ja Portugalissa kouluratsastuksen tiimoilta. Usein näihin sisältyy majoitus ja muu ylöspito. Voi olla, että jos kävisin kokeilemassa tuollaista reissua, ihastuisin hevosmatkailuun ja jäisin siihen koukkuun. Käytännössä en kuitenkaan koskaan lähde mihinkään, koska en koe sellaista tarvetta, matkailu sinänsä ei ole minulle mikään juttu. Olen ihan mielelläni kotona ja esimerkiksi kuuluisia nähtävyyksiä näkee paljon paremmin Instagramista kuin paikan päällä. Mutta olisiko mahdollista muuttaa omaa asennetta siten, että kun tallille menee, siellä olisi ihanassa tallikuplassa ihan kaikessa rauhassa, sen aikaa mitä siellä menee ja puhelimen tavoittamattomissa, hyvillä mielin? Nythän lähinnä yritetään aina olla mahdollisimman nopeita, jotta päästään äkkiä takaisin kotiin olemaan kotona ja tekemään kaikkia hommia mitä kotona nyt tehdään, nukkumaan jotta heräisi aamulla virkeänä töihin ja ylipäätään olemaan muille kotona olijoille olemassa. Jos en muutamaa kertaa vuodessa lähdekään "ainakaan yli viideksi viikoksi" vaan kerran viikossa "ainakaan yli viideksi tunniksi" tallille, ja nauttisin ja eläisin siellä siinä hetkessä ilman murehtimista siitä, että itse asiassa mun pitäisi olla kotona samaan aikaan koska nyt vaan pitäisi. Eihän minua ole käsketty pysymään poissa tallilta, mutta aina se fiilis tulee, kun on tekemässä jotain itselle mieluista, että se on sitten pois muilta. 

Entä mitä jos ylipäätään, mitä ikinä sitten kulloinkin on tekemässä, olisi läsnä ihan vaan siinä mitä tekee? Ei loisi itselleen sellaista ajatusmaailmaa, että olen tässä koska haluan tehdä tätä mutta oikeastaan minun pitäisi olla muualla, enkä siten nauti kummastakaan tilanteesta. Ei syyllistäisi itseään, kun kerrankin saa otettua sen hetken vapautta! Koska senhän saa, vaikkei palkkatyöstä saisikaan jatkuvasti lomia. On mahdollista kalenterittaa itselleen esimerkiksi juuri kerta viikkoon ratsastustunti ja siihen menevä muu aika kuten matkat ja hevosen hoito. On ihan katsottavissa, että noin verran siihen todennäköisesti menee aikaa ja tuossa kohtaa on väli, johon se sopii. Samaan aikaan ei tarvitse olla muualla. Sitten vaan itselle se asenne, että kaikki on järjestyksessä, asiat hoituu kotona ja minä voin sulkea puhelimen sekä uppoutua tekemään sitä, mikä mulle on se Italia. Jollekulle tämä voi kuulostaa vähän vieraalta, on olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka intuitiivisesti tekevät jo näin. Ovat siellä missä ovat eivätkä koe että heidän tarvitsisi olla missään muualla. Mutta ehkä tämäkin liittyy minulla oikeastaan siihen, mistä viime tekstissä kirjoitin. Minulla on lupa nauttia jostain, minulla on lupa tehdä jotain sellaista mikä minua kiinnostaa ja mistä minä pidän. Minun ei tarvitse potea syyllisyyttä siitä, että käyn ratsastustunneilla, jos asia on kotona sovittu ja selvitetty. Meillä ihmisillä on erilaisia ajatusmalleja. Siitä sain noottia kotoa, että aikoinaan olin kuusi tai seitsemän päivää viikosta aamusta iltaan tallilla, kävin töissä välillä ja kotona nukkumassa jonkun hätäisen tunnin. Se oli hullua aikaa, joka myös osaltaan johti uupumiseen. Ymmärrän että se ei käy, mutta kerta viikkoon varmasti käy. Tai ehkä kaksi. Silmäniskuhymiö.