Hevosen kieli

Olen kesän aikana lukenut useita hevostietokirjoja, kun lukuaikaa vapautui psykologian opiskeluiden tultua tällä erää valmiiksi. Viimeisimpänä työn alla on ollut Rahaël Draaisman Hevosen rauhoittavat signaalit - tunnistaminen ja tulkinta (suomentanut Nina Mäki-Kihniä, Sanasilta 2024). Kirja on tietokirjamainen ja osittain melkein kuin luettelo erilaisista eleistä lähtien ihan pienistä fyysisistä muutoksista hevosen kasvojen ilmeessä, joten se voi olla haastava luettava kokemattomille hevosihmisille tai erityisesti ei-hevosihmisille. Itse olen välttänyt tätä kirjaa vaikka sitä julkaisun aikaan suositeltiin kaikkialla, koska olen ollut sitä mieltä, että minä tiedän jo kaiken eikä kirjalla voi olla minulle mitään annettavaa. Sitäpaitsi se on verrattain kallis, varmaan koska siinä on runsaasti kuvia. Nyt kuitenkin ostin sen ja rupesin lukemaan, ihan vaan todetakseni että olen todellakin ollut väärässä oman osaamiseni ja tietämiseni suhteen tässäkin asiassa. Olen jopa ihan päinvastaisesti tulkinnut hevosten elehdintää, kuin mitä kirja opettaa, ja kuvitellut tietäväni mitä ne yrittävät sanoa. Nimenomaan yrittävät, koska ihminen usein estää tai hankaloittaa hevosten kommunikointia, koska pitää sitä esimerkiksi huonona käytöksenä. Hevosia sidotaan ja pidetään kiinni eri paikoissa, koska se on monen mielestä turvallisempaa niin. No, olen samaa mieltä siinä mielessä, että jos minä toimin yksin orini kanssa, on parempi että kentän portit ovat kiinni (vaikka se yrittikin kerran hypätä portin yli) tai että se on käytävänaruissa, jos itse en ole talutusnarun päässä pitelemässä sitä kiinni. Täysin vapaana en oria pitäisi muualla kuin aitojen ympäröimänä ihan vaan siksi, että vaikka olisin sen mielestä kuinka kiinnostava, en voi loputtoman pitään päihittää muiden hevosten ja virikkeiden kiinnostusarvoa. Ennemmin tai myöhemmin se lähtee tutkimaan niitä, ja silloin voi hormoneilla olla sanansa sanottavana kommunikaatiossa myös. 

Mutta eipä kirjassa kylläkään sanotakaan, että hevosen täytyisi saada olla villinä ja vapaana. Siinä tarkkaillaan erilaisia hevosten ilmaisemia eleitä, jotka on nimetty signaaleiksi, ja jotka ovat vasteita vaikutteisiin, joista suomenkielisessä puheessa käytetään useammin termiä ärsyke. Signaali on siis reaktio ärsykkeeseen, mutta myös aktiivisesti valikoitu, ei automaatio kuten reaktio voi olla. Signaaleilla hevonen kommunikoi vaikutteen kanssa, oli se sitten elävä olento tai eloton kuten vaikkapa ohi ajava auto. Hevosen kommunikaatio ei ole pelkkää viestin lähettämistä tai vastaanottamista, vaan vuorovaikutuksessa elämistä ja olemista, myös hevosen itsensä sopeuttamista koko ajan muuttuvaan tilanteeseen. Kaksi hevosta kommunikoidessaan signaalein sopeuttaa molemmat itseään. Ihminenkin saattaa huomaamattaan tai tiedostaen hevosen tavan kommunikoida mukauttaa itseään vuorovaikutuksen edetessä, mutta ihminen saattaa myös olla vain käskevä osapuoli, johon hevonen muuntuu kun ei muuta voi. Ei ohi ajava autokaan sinänsä muuta itseään miksikään vaikka hevonen sille minkälaista signaalia antaisi, mutta se liikkuu, lähestyy ja loittonee. Paikallaan pysyvään elottomaan kohteeseen taas hevonen itse yleensä pystyy säätelemään omaa etäisyyttään, tarpeen vaatiessa siirtyä kauemmas ja sitten taas lähemmäs, ja tilanne muuttuu tällä tavoin. Jos ihminen on mukana tilanteessa, hän saattaa estää hevosen mahdollisuuden siirtyä kohteesta kauemmas. Ihminen saattaa jopa pakottaa hevosen lähestymään kohdetta, jota hevonen ei haluaisi lähestyä, kuten vaikkapa maastolenkillä pelottavaa postilaatikkoa. Ihminen kun ei läheskään aina ymmärrä, mitä hevonen sanoo. 

Tämän kirjan lukeminen on kyllä ollut itselleni todella silmiä avaavaa. Monessa kohtaa olen pysähtynyt miettimään, että niin, niinpä! Tällä hetkellä omassa hevosharrastuksessani tai pitäisi varmaan sanoa hevoselämässäni suurimpia hankaluuksia on oman hevoseni saaminen kiinni tarhasta tai laitumelta. Monta kertaa se ei suostu tulemaan luo vaan lähtee pois, enkä saa laitettua sille riimua päähän jotta saisin talutettua sen talliin. Olen pohtinut asiaa paljon ja monelta kantilta, pelkääkö se esimerkiksi tai miksi se ei koe kanssani lähtemistä kannattavaksi tai motivoivaksi. Muut hevoset yleensä tulevat ihan suorilta kiinni otettaviksi eivätkä vastusta riimun pukemista, lähtevät kavereiden luota mukisematta. Minun mielestäni se ei pelkää minua, se ei osoita ainakaan niin selviä pelon merkkejä että itse niitä tunnistaisin. Sen sijaan se mielestäni valitsee, on tilanteesta kiinni, saanko sen otettua vai en. Jos se on syömässä, lopputulos on yleensä se, että se juoksee vaikka kuinka kauan ympäri tarhaa mutta kiinni en sitä saa. Kerran yritin 2,5 tuntia tuloksetta. Joskus auttaa se, että ottaa siltä kaverin pois, eli vie toisen tai muut hevoset tarhaan ja jättää sen yksin. Ollessaan yksin se yleensä antautuu, se on menettänyt joka tapauksessa sen resurssin, jonka vuoksi se olisi mieluummin jäänyt tarhaan kuin lähtenyt minun matkaan. Kerran ei auttanut tämäkään, mutta silloin se oli jo muutenkin "kierroksilla" niin ettei varmaan ihan käsittänyt, että ainoa keino päästä kauempana tallista sijaitsevalta laitumelta kotiin muiden hevosten luo oli tulla luo ja antaa pukea riimu päähän. Ei ole tarkkaa tietoa siitä, kuinka monimutkaisia kognitiivisia kykyjä hevosella on, toisin sanoen miten ketjutettuja ajatuksia se pystyy ajattelemaan. Voi olla, että tuon tyyppinen "jotta pääsen ahdistavasta tilanteesta pois, on kuljettava vähemmän ahdistavan tilanteen kautta" on sille mahdotonkin. 

Sillä hevosen lähettämissä signaaleissa on kyse aina myös hevosesta itsestään. Sanotaan, että hevonen on hyvin rauhanomainen ja sopuisa eläin, ja tämä näkyy sen lähettämissä signaaleissa. Se mukauttaa itseään vuorovaikutustilanteessa, jotta sopu säilyisi, ja lähettää sen tyyppisiä signaaleita, että se voisi välttyä konfliktilta tai estää toisten hevosten tai vaikutteiden välisen konfliktin. Hevonen pyrkii hyvään oloon, rauhaan ja tasapainoon, tilanteeseen jossa sillä ei ole stressiä ja jossa sitä ei ahdista. Valikoima signaaleita, joita se voi kommunikoidessaan käyttää, on erittäin laaja, minkä lisäksi se voi valita olla osallistumatta kommunikaatioon kokonaan. Samalla, kun hevonen lähettää rauhoittavia signaaleita toiselle hevoselle, ihmiselle tai vaikka elottomalle kohteelle, se rauhoittaa itseään, koska se on aina itse osallinen tilanteessa. Me ihmiset vaan emme automaattisesti ymmärrä tätä, koska meidän tapamme kommunikoida on erilainen. Me lähetämme toiselle viestin, jonka oletamme hänen ymmärtävän siten kuin tarkoitamme. Itse taas vastaanotamme viestejä, ymmärrämme niitä sen mukaan kuinka paljon investoimme energiaa viestin tulkintaan. Monesti näemme mutta emme katso, tai kuulemme mutta emme kuuntele, joten merkitys jää usein vajavaisesti ymmärretyksi. Ihmistä se ei niin haittaa, koska ihminen on petoeläin, mutta hevosen täytyy olla paljon paremmin kartalla viestinnän kentästä, koska se on saaliseläin. Sen elämä voi riippua siitä, miten hyvin se ymmärtää, mitä on meneillään. Siksi hevosen stressi alkaa nousta jo hyvin pienistä vaikutteista tai ärsykkeistä, ja hevonen alkaa lähettää rauhoittavia signaaleita hyvin varhain. Yleensä ihminen ei huomaa mitään, jos ei osaa tai viitsi katsoa. 

Ihmiselle ongelmia aiheuttaa hevosen ilmentämä saaliseläimen pakokäyttäytyminen, joka on hevosen käyttämien signaalien ihan äärimmäinen pää, taistele tai pakene -käyttäytymisen toinen vaihtoehto. Taistelukäyttäytyminenkin jää ihmisen kanssa yleensä puremisella tai potkimisella uhkaamiseksi, eikä ihminen välttämättä huomioi edes sitä, vaikka hevonen on siihen mennessä näyttänyt jo valtavan kirjon eri signaaleita kasvavan stressitason vuoksi. Hevonen hyvin harvoin käy ihmisen päälle, yleensä se valitsee paeta jos se vain suinkin on mahdollista. Mutta jos pako on estetty, mikä on ihmisen tapa toimia, voi joku hevonen äärimmäisessä stressissä turvautua siihen viimeiseen keinoon eli taisteluun ihmistä kohtaan. Siihen tultaessa terve hevonen on varoittanut jo sata ja yksi kertaa. Sitten on olemassa äkillisiä yllättäviä uhkia, jotka saavat aikaan hyökkäyksen, tai kipuja, jotka ovat liian kovia tehdä mitään muuta. Kipu ylläpitää stressiä hevosella, kipua kokeva hevonen ei koskaan ole täysin rento ja stressitön. Sen vuoksi kipukäytöksen ilmenemisen muodot hevosella ovat varsin yhteneviä stressin ilmaisemisen kanssa. Kipukäytöksestä puhutaan tällä hetkellä paljon, suomeksikin on olemassa nettisivuja ja varmaan tulon päällä on kirjoja, joista kivusta ja kivun ilmaisemisesta on opiskeltavissa lisää. Ja on tärkeää, että siitä puhutaan. Mutta hevonen voi saman tyyppisillä signaaleilla ilmaista myös pelkkää stressiä ilman, että sen taustalla on ainakaan sillä hetkellä koettua kivun tunnetta. Ei sillä, että stressi olisi jotenkin siedettävämpää, mutta asia pitää tuoda ilmi sen vuoksi, että kuten kaikessa uudessa, niin on vähän mennyt tässä kipuasiassakin lapsi pesuveden mukana, tällä hetkellä joka ikistä ilmettä ja elettä tunnutaan pitävän selvänä kivun merkkinä, vaikka taustalla voi olla ihan luonnollinen jokin muu syy. Hevosta pitäisi aina tarkkailla pidemmän aikaa ja erilaisissa tilanteissa, ei tehdä tulkintoja yhden valokuvamaisen hetken perusteella. 

Lukiessani Draaisman kirjaa olen jo saanut useita oivalluksia oman ja muiden hevosten käyttäytymisestä eri tilanteissa. Tilanteet ovat putkahdelleet muistista mieleen tekstin edetessä, "niin tässä tilanteessa tämä hevonen yritti sanoa tätä ja tuossa tuo tuota". Ja miten väärin olen aikanaan tilanteita tulkinnut ja sen mukaan toiminut, hevosen näkökulmasta ihan väärällä tavalla! Esimerkiksi käy hyvin yleinen käytävällä kuopiminen, moni hevonen seistyään aikansa käytävänaruissa kahden puolen kiinni alkaa kuopia etusilla lattiaa. Sitä pidetään huonona käytöksenä ja siitä yleensä rangaistaan, narusta kiskaistaan, hevoselle karjaistaan tai sitä läppäistään kädellä. Toki ei ole mikään mahdottomuus että se sitä olisi, mutta hyvin harva hevonen haluaa käyttäytyä huonosti noin lähtökohtaisesti. Kuten todettua, ne yleensä haluavat välttyä konflikteilta, koska evolutiivisessa historiassa konflikti on tarkoittanut hengenvaaraa. Kuopiminen tarkoittaa sitä, että hevonen on lukuisilla eri signaaleilla jo aikaisemmin pyrkinyt kommunikoimaan tilanteen kanssa, sopeuttanut itseään tilanteeseen ja yrittänyt kertoa, että se haluaa tilanteen stressitason matalammaksi, sen on huono olla näin kovassa stressissä. Mikä stressitasoa nostaa, varsinkin aikuisella hevosella joka on elämässään lukuisia kertoja jo ollut käytävällä kiinni ja jonka pitäisi tietää, miten siinä seistään? Tadaa: ihminen. Millainen tunnelma tilanteessa on, rauhallinen, unenomainen, rento, vai kireä, kiireinen? Onko hevonen vain statistikko jolle tehdään asioita, vai tilanteessa osallistuja? Nuori hevonen kokemattomuuttaan saattaa pyrkiä vaikuttamaan tilanteeseen isommin kuin aikuinen, joka on jo oppinut, ettei sen mielipiteillä ole merkitystä. Eikö ole aika surullista? Sitten siitä seuraa rangaistus, jos yrittää sanoa miltä tilanne itsestä tuntuu. Menneissä kokemuksissa tapahtuneet rangaistukset jäävät muistiin ja hevonen yhdistää stressaavan käytävällä seisomisen potentiaaliseen tulevaan rankaisuun, mitäpä luulet laskeeko vai kasvaako stressitaso? 

Draaisman kirja ei ota voimakkaasti kantaa siihen, miten tilanteissa pitäisi toimia. Hevoset rauhoittelevat itseään ja toisiaan myös keskenään ollessaan, rauhoittavat signaalit ovat osa hevosen luontaista käytöstä ja stressitason nousukin kuuluu hevosen elämään ilman ihmisiäkin. Stressi voi kuitenkin kroonistua ja siinä ihmisellä ja ihmisen rakentamilla ympäristöillä on lusikka sopassa. Krooninen stressi aiheuttaa palautumattomuutta ja sitä kautta terveysongelmia. Tämän lisäksi hevosilla esiintyy joitakin sairauksia, jotka muuttavat kognitiota ja käyttäytymistä, sen myötä myös signalointia. Aivokasvain on ainakin tällainen, siitä kärsivän hevosen elehdintä ei vastaa normaalia. Ihan samalla tavalla kuin ihmisellä krooninen stressi muuttaa välittäjäaineiden toimintaa ja siten elintoimintoja. Se sairastuttaa, mutta myös sairaudet aiheuttavat stressiä. Kyseessä voi olla kehä. Joskus tuntuu, että ihminen ihan tosissaan tahtoisi hoitaa hevosensa terveeksi, mutta rahan palamisesta huolimatta edistystä ei vaan tapahdu. Hevosia lopetetaan, kun omistajan kaikki keinot on kokeiltu. Sitten toinen ihminen on sitä mieltä, että lopetuspäätös oli väärä, hevonen olisi ollut parannettavissa. Ihmisen ja hevosen yhteiselo ei ole saumatonta, konflikteja tulee vaikka molemmilla osapuolilla olisi vilpitön pyrkimys välttää niitä viimeiseen asti. Voi yrittää opiskella esimerkiksi tästä kirjasta näitä eleitä ja niiden perusteella oppia tulkitsemaan hevosen käyttämää kieltä. Pyrkiä ymmärtämään, mitä se oikein yrittää sanoa ja sitten vastata siihen parhaansa mukaan. Palveluita tarjoaa myös monenlaiset erilaiset koutsit ja eläinkommunikoijat, jotka väittävät pystyvänsä kertomaan omistajalle, mikä hevosta todella vaivaa ja mitä se ihmiseltään pyytää. 

Sitten voi luottaa intuitioon. Väitän, että viime kädessä intuitio hevosen kanssa on näiden samojen minimaalisten eleiden havaitsemista ja tulkintaa, joita kirjassa on listattu, mutta ilman ihmisen tietoista prosessointia. Se voi olla muutakin, tietämistä ilman tietämistä, jonkinlaista syvällisempää ymmärtämystä ilman kykyä eritellä, mistä ymmärrys koostuu. Jokaisella ihmisellä on sellainen, todennäköisesti eläimilläkin on, mutta sitä on erittäin hankala tieteellisesti tutkia. Omaansa voi kehittää opettelemalla kuuntelemaan sitä ja erottelemaan tietoisen mielen ajatukset sekä mielikuvituksen tuotokset siitä, mutta se ei ole helppoa. Toiset ihmiset ovat synnynnäisesti intuitiivisempia kuin toiset, yleensä vahvasti analyyttiset tyypit. Minä koen, että minussa on aina ollut vahva intuitio, mutta se on ollut pitkään poissa käytöstä ja kuristettuna ylianalysoinnin alle. En ole sitten lapsuuden osannut sitä käyttää, enkä ole tunnistanut sen viestejä, koska se on jäänyt piiloon kaiken muun älämölön taakse. Intuitio tarvitsee hiljaisuutta. Tavallaan pyrkimys kohti sitä on ollut olemassa, psykologinen identiteettityön vaihe alkoi jo päälle parikymppisenä ja voi sitä henkiseksi kasvuksikin kai sanoa, kiinnostus henkisyyteen ja niihin asioihin on kestänyt yli puolet elämästä. Silti tie intuition avautumiseen on ollut kuin se kuuluisa matka perse edellä puuhun, varsin haastava. Olen väittänyt olevani niin henkinen ettei mitään rajaa, mutta puhe on halpaa verrattuna sisältöön. Sama kuin tuossa hevosten käyttäytymisen tulkitsemisessa, olen väittänyt tietäväni mistä puhun vailla mitään totuuspohjaa. Sitten lopun viimein se, mikä oikeasti pitää paikkansa, jää julki kirjoittamatta ja sanomatta, koska se ei ole enää merkityksellistä. 

Hevosten kohdalla ongelmaksi muodostuu tuo "sinun hevosesi eivät ole sinun" -juttu, josta on oma teksti tässä blogissa aikaisemmin tusattuna. Tänä kesänä tein päätöksen laittaa pois varsa, jonka omistin ja josta minulla oli koko ajan ollut ja voimistunut olo, että se ei ole terve. Mitään selkeää oiretta se ei ilmaissut, jota olisi lähtenyt tutkimaan, mutta kokonaisvaltaisesti koin sen elämänenergian vähäisenä, näin sen liikkumisen vapaudessa laitumellakin vaikeana ja huonona, ja nyt tuota kirjaa lukiessa tunnistan sen käytöksestä useita eleitä jotka kertoivat voimakkaasta stressistä ja / tai kivusta. Tutkimattahan sitä ei tiedä. Mutta en minä sitä toisten mielestä oikein olisi voinut laittaa pois sillä päätöksellä, minun hevoseni ei ollut minun ja niinpä luovuin siitä toisen henkilön hyväksi. Se tutkittiin ja sillä havaittiin löydöksiä jotka toisaalta vastasivat minun fiilistäni mutta toisaalta eläinlääkärin mukaan eivät voineet aiheuttaa niin suurta kipua, millaisena minä sen olin tulkinnut. Olin siis oikeassa mutta olin väärässä. Nyt uusi omistaja hoitaa sitä oman näkemyksensä mukaisesti ja koska minä haluan aktiivisesti pyrkiä olemaan olematta sellainen ihminen joka tietää toisten ihmisten hevosten asiat heitä paremmin, en kommentoi tai ajattele hoitokeinoja tai nykyistä olemista muutoin kuin toteamalla että kaikki meni varmasti nyt parhain päin. Tiedän myös muita henkilöitä, jotka ovat kritisoineet tuota minun tekemääni lopetuspäätöstä ja tiedän, että olen selän takana saanut täyslaidallisen. Monen mielestä pitäisi tutkia ja hoitaa paljon ennen päätösten tekoa. Se on heidän mielipiteensä, minä olin siinä tilanteessa. Nyt tuntuu vähän siltä, että pitäisi jopa puolustella omaa ratkaisua. Ei varmaankaan tarvitse, minä omistin sen varsan silloin. Silti tuo monen mielestä väärä päätös jäänee leimaamaan minua heidän mielissään vielä pitkäksi aikaa. 

Minä jäin tapauksesta miettimään, miten saman hevosen samasta käytöksestä noin erilaiset tulkinnat olivat mahdollisia. Oliko minun intuitioni väärässä? Ei ollut, mutta löydökset eivät tutkivan eläinlääkärin mukaan voineet aiheuttaa niin suurta ilmiasua, mitä minä olin ollut varsassa näkevinäni. Ne olivat merkityksettömiä, mutta niitä oli. Voiko olla, että minä näin jotain eri tavalla kuin muut? Näinkö saman hevosen kuin muut? Katsoinko eri tavoin, kiinnitinkö huomiota eri asioihin kuin muut? En tiedä. Suggestoinko itseni sille taajuudelle, että minä katson nyt kipeää eläintä, ja havainnoin ainoastaan ne seikat jotka puhuivat kivun puolesta ja jätin huomiotta ne, jotka eivät tukeneet omaa näkemystäni? En tiedä. Hevosen käytös muuttui täysin sinä päivänä kun omistajuus vaihtui, joten jatkoin kysymällä, aiheuttiko jokin minussa sen mitä näin kipukäyttäytymisenä. Siitä tuli luottavainen talutettava ja asiallinen käsiteltävä, mitä se ei minun kanssani ollut. Silti sen oli minun kanssani nähnyt monet silmäparit, ei ollut pelkkien minun kertomusteni varassa miten se ei toiminut minulla oikein mitenkään päin. Oma osaamiseni jää siis kriittisen tarkastelun kohteeksi. Ehkä uusi käsittelijä on niin paljon taitavampi ja varmempi, että nyt hevonen uskaltaa luottaa ja toimia. Olen pitänyt itseäni taitavana, maailmassa on monta asiaa joissa myönnän olevani huono esimerkiksi ratsastus, mutta hevosten käsittelyssä olen kuvitellut olevani hyvä. Senkin pilvilinnan oli romahdettava, nyt en enää luule osaavani sitäkään. Ehkä intuitio raivaa itselleen väylää rikkomalla egon luomukset tieltään. Kyse ei ole hevosista eikä tämän maailman todellisuuden olosuhteista, ehkä tämän oli mentävä näin jotta aloin riittävästi kyseenalaistaa omaa putkinäköäni. Ehkä Draaisman kirja tuli lopulta käteeni juuri tämän vuoksi. 

Ennen kaikkea minusta tuntuu siltä, että mitä enemmän opin kommunikoimaan hevosten kanssa, sitä vähemmän osaan kommunikoida enää ihmisten kanssa. Mitä suuremmaksi intuition merkitys kommunikoinnissa kasvaa, sitä enemmän pitäisi osata ihmisille ihmisten kielellä selittää ja perustella, mikä on todella työlästä ja kuluttavaa. Intuitio on kuin virta jonka tuntee sormien päillä, mutta sitä ei näe. Samoilla sormenpäillä joilla tuntee energian kulkevan, kun tekee reikihoitoa. Tosin, disclaimer, voi taas olla, että en tiedä reikihoidon tekemisestä oikeasti vielä yhtään mitään ja voi olla, että puhun jälleen kerran tyhjää vailla totuuspohjaa. Toisaalta pitää muistaa, että ihmiset kohtaavat meidät niillä syvyystasoilla, joilla itse ovat, eivät siellä missä me olemme. Jos jonkun intuitiokanava on kiinni eikä hän omin silmin näe vaikkapa hevosen näyttämiä kipukäytöksen muotoja, voi olla järjen mukaista ihmetellä, miksi joku tekee lopetuspäätöksen niin heppoisin perustein. Ainoastaan eläinlääkärin sana on auktoriteetti. Jos taas eläinlääkäriä ei ole tahtonut millään saada silloin kun sille on suurin tarve ollut ja todella vakavia tapauksia on joutunut omin käsin mututuntumalla hoitamaan yhdessä toisen eläinlääketieteellisen maallikon kanssa, voi olla että eläinlääkärin näkemyksellä ei omassa käsitekartassa ole niin suurta painoarvoa, sen sijaan se oma tunne kasvattaa roolia. Eläinlääkäri on myös kieltäytynyt tulemasta vedoten siihen, että päivystyshoitoa tarvitseva tapaus on hänen osaamiselleen liian vaativa, joten jälleen on pitänyt itse ratkaista mitä tehdään ja sen jälkeen kääriä hihat, kun muuta keinoa ei ole ja tekemättä mitään seuraa todennäköisesti menehtyminen. Eläinlääkärillä on takanaan pitkä ja vaativa koulutus ja osalla vuosien kokemus, mutta hekin ovat ihmisiä ja heilläkin lausunto riippuu niistä tekijöistä, joista heidän osaamisensa koostuu. 

Siitä että ihmisellä on toimiva intuitio seuraa helposti arvoristiriita. Intuitio on tietoa, joka jyrää muun, myös järjen. Jos sitä osaa käyttää, se ei ole mielipide, ei mielikuvituksen tuote eikä se ole järkeilyn tulos. Minä en ole varma, osaanko käyttää omaani vielä. Sitä kohti kuitenkin, koska tämä on tie jolta ei voi kääntyä. Intuitiossa tietoa virtaa ja mitä enemmän kanava aukeaa, sitä kovempaa se virtaa. Vastaan pyristely on turhaa, se väsyttää ja jossain kohtaa joutuu kuitenkin vain antautumaan virran vietäväksi. Mutta se mikä on tosi intuitiota ja mikä aivojen luomaa pörinää, on kynnyskysymys. Sitä ei välttämättä tiedä itse, mutta eipä sitä tiedä kukaan ulkopuolinenkaan. Ei ole mahdollista, että joku toinen pystyisi tulla minulle kertomaan, että minun intuitioni on väärässä. Voi olla, että minä tulkitsen sitä väärin, tai voi olla, että olen luullut intuitioksi jotain sellaista mikä ei sitä ole, mutta koska se sisältyy minun kokemusmaailmaani, sen faktuaalisuudesta ei voi olla tietoa kellään muulla kuin minulla. Siksi sitä ei myöskään voi käyttää tieteellisenä perusteluna toisin kuin vaikkapa eläinlääkärin lausuntoa tai röntgenkuvia. Eläinlääkärin sanomisilla on koulutuksen antaman pätevyyden vuoksi erilainen painoarvo kuin tavallisen ihmisen, vaikka tieto sinänsä olisi jopa yhtä totuudellista. Sanotaan nyt vielä, että minä en missään tapauksessa väheksy eläinlääkärien tekemää työtä tai sen tuottaman tiedon arvoa. Se on tärkeää ja tarpeellista monien asioiden eteenpäinviemiseksi. Sanon, että olen kokemuksen kautta oppinut, että heidänkin tiedollaan on rajat, auktoriteetti ei perustu kaiken tietävyyteen vaan siihen osaamiseen, joka kyseisellä henkilöllä on hankittuna. Arvoristiriita tulee siitä, kun joutuu syystä tai toisesta toimimaan eri tavalla, kuin mitä intuition perusteella olisi tarpeen. 

Koska muut ihmiset eivät todennäköisesti ymmärrä yhden yksilön intuition tuotoksia, he voivat odottaa ja edellyttää, että henkilö toimii toisin kuin hänen intuitionsa kehottaisi. Kuten todettua, muut ihmiset eivät välttämättä ole oman intuitionsa kanssa ollenkaan tekemisissä, tai he eivät kuule sitä niin suurella volyymilla, että pystyisivät näkemään sen voiman jolla se jollain toisella toimii. Osittain intuitiivisuus lienee myös periytyvää, mutta luulenpa että tutkimuksia mihin geeneihin se kytkeytyy on aika turha edes etsiä. Tällaiset tutkimukset tuskin ovat kovin rahallisesti kannattavia kun niitä eivät lääkeyhtiöt halua ostella. Minä näen omassa perimässäni vahvaa intuitiota mutta vähintään yhtä vahvaa sen kieltämistä, joten näen arvoristiriitaa ja sen tuomia haasteita ihmisten henkisissä elämissä. Moni on ollut eläinten kanssa tekemisissä ja kokenut olevansa niiden kanssa luontaisesti kuin kotonaan, mutta erityistä hevostaustaa minulla ei ole. Miksi juuri hevoset ovat sitten juuri minulle olleet se väylä, en osaa sanoa. Kuitenkaan pelkkä intuitio hyvin harvoin riittää varsinkaan nykymuotoisessa elämässä, jossa ympäristöt ovat monimutkaisia ja ihmisten ja informaation vyöry valtavaa. Täytyy opetella asioita ja osata järkeillä myös. Minä opin Draaisman kirjasta, mitä olen tehnyt väärin ja pystyn ehkä mahdollisesti muuttamaan omaa toimintaani siten, että kommunikointi oman hevoseni kanssa olisi sujuvampaa. Se ei ole todennäköisesti kääntynyt kiinni ottaessa pois siksi, että se ei varsinaisesti halua tulla kanssani, vaan sen tapa kommunikoida on vähemmän suoraviivainen. Näitä nyansseja me ihmiset harvoin ymmärretään ilman opiskelua. Ja siksi on hyvä, että tulee konflikteja, joiden tarkoitus on herätellä meitä oman tietämisemme rajallisuuteen, jotta voimme ottaa opiksi.