Hevoskasvatusmietteitä

Tänä aikana, kun minä olen touhunnut hevosia täällä meillä, täällä on syntynyt useita varsoja. Vuonna 2020 täällä syntyi yksi, 2021 ei yhtään, 2022 neljä, 2023 kolme, 2024 periaatteessa yksi ja 2025 odotamme yhtä. Laskennallisesti kymmenen yhteensä. Vuoden 2020 varsa myytiin Ruotsiin ja se kuoli tapaturmaisesti saman tien sinne päästyään. Vuoden 2022 varsoista kaksi muutti omiin koteihin vieroituksen jälkeen, toinen niistä palautui tänä keväänä tänne takaisin. Kaksi muuta ostin minä, joista toinen on tällä hetkellä ratsutuksessa ja palautui kasvattajan omistukseen. Vuoden 2023 varsoista yksi muutti omaan kotiin vieroituksesta, kaksi muuta ostin minä. Vuoden 2024 varsomiseen menehtyi sekä tamma että varsa, en itse ollut paikalla tilanteessa mutta se johtui varsan todella pahasta virheasennosta. Vuonna 2022 oli myös yksi virheasentoinen, mutta asento oli niin lievä, että saimme sen itse käännettyä ja vedettyä ulos. Jälkeisten jäämisen kanssa on ollut ongelmaa kolme kertaa, kaikki arabitammoilla. Minun oma tammani kärsi vaivasta kahdesti, minkä jälkeen tein päätöksen lopettaa sen jalostuskäyttö, ja käytännössä koska sillä ei muutakaan voinut tehdä, se laitettiin vieroituksen jälkeen kokonaan pois. Yhtä varsaa piti hoitaa antibiooteilla kuukausi. Tietenkään tällä kokemuksella ei juhlita missään varsanpäästäjän tilastoissa, mutta tietoa on kertynyt sen verran minullekin, että pystyn jonkinlaisia mielipiteitä sen perusteella muodostamaan. 

Käytännössä suurin osa täällä syntyneistä varsoista linkittyy jollain tavalla pintabian-hevosrotuun, olemalla joko puhtaita pintabianeita tai risteytyksiä. Täällä kun on ollut käytössä kaksi jalostusoria sitä rotua, ensin Dandi ja sitten Tarmo. Pintabian on amerikkalainen risteytysrotu, jossa on haluttu yhdistää arabialaisen täysiverisen ulkomuoto, rakenne ja luonne pinton kirjavaan ulkoasuun. Pintabianille ilmoitetaankin yleensä täysiverisyysaste prosentteina. Suomessa rotu on tietysti pieni ja lähes tuntematon. Suomeen ensimmäiset orin ja tamman toi henkilö, joka oli rodun ensimmäinen kasvattajakin täällä. Näistä ori Dandi päätyi mutkien kautta tänne missä minäkin asun, ja loppu tarinaa on luettavissa tämän tekstin alusta. Myöhemmin omistajat halusivat vaihtaa Dandin Tarmoon itävaltalaisen pintabian-kasvattajan kanssa, ja näin vaihtui ori täällä. Pintabianeita on siis Suomessa kasvattanut tämä rodun maahan tuonut ihminen, sekä täällä meillä orien omistajat. Lisäksi puhdasrotuisia varsoja on syntynyt tai syntymässä muutama muille ihmisille. Rotu on silti kaiken kaikkiaan numeraalisesti todella pieni, yksilöitä on Suomessa vähän ja niiden jalostukselliset yhdistämismahdollisuudet olemattomat. Mutta se mikä pienten rotujen kohdalla on erityisesti riski, ovat ihmiset. Oli kyse sitten hevosista, koirista, mistä tahansa pienilukuisesta kiinnostuksen kohteesta, yhteen hiileen puhaltamalla voitaisiin saada aikaan paljon lisää tunnettavuutta ja tietoisuutta yleisellä tasolla. Suomessa näin ei tapahdu. 

Pintabianiin voi aina yhdistää puhdasta täysiveriarabia, keino jolla täysiverisyysastetta saadaan juurikin nostettua. Mutta arabi-ihmiset suhtautuvat pintabianeihin useimmiten risteytysroskana, jolla ei ole arvoa. Arabialainen täysiverinen on historiallinen, vanha rotu, jolla on todella pitkät perinteet ja kunniakas historia. Siitä huolimatta että Amerikassa varsinkin puhtaan arabin sertifikaatteja saavat sellaisetkin hevoset, joiden värityksen esimerkiksi ei pitäisi olla arabialaisen rotumääritelmän mukaan mahdollinen. Jokin aika sitten arabihevosyhdistystä haaveiltiin sellaiseksi, että sen siipien alle mahtuisivat muutkin täysiveriset sekä pintabianit. Ei mahtunut. Ymmärrän sikäli, arabeja on Suomenkin olosuhteissa ilmeisesti riittävästi jotta yhdistystoimintaa saadaan pyöritettyä täysin omalla porukalla. Tapahtumiin riittänee osallistujia ilmankin sekarotuisia ja muita sivutuotteita. Pintabianeilla yksinään ei ole mitään mahdollisuuksia järjestää esimerkiksi näyttelyitä, vaikka osallistumisoikeus olisi kaiken ikäisillä ja joka sukupuolella samaan luokkaan. Muitakin pieniä hevosrotuja on, joissa on isoja ongelmia nimenomaan ihmisten kesken. Onpa eräässä rodussa niinkin, että yksi henkilö haluaa määrätä kaikesta, mitä rodussa tapahtuu Suomenmaassa. Mitä yhdistelmiä saa jalostuksessa tehdä, mitä oreja ja mitä tammoja käyttää, kuka saa tuoda ulkomailta ja minkälaisia hevosia. Jos et toimi kuten hän sanoo, esimerkiksi hevosesi kantakirjaaminen hankaloituu olennaisesti. Tämä rotu ei ole pintabian.

Olen omissa mietteissäni tullut siihen tulokseen, että varsoja ei pitäisi koskaan ihan vaan tehdä. Joka ikiselle varsalle pitäisi olla jokin suunniteltu tarkoitus, siten että niitä tehdään sitä tarkoitusta varten, eikä niin että niitä vain putkahtelee ja sitten katsotaan, kuka niitä ostaisi ja mihin käyttäisi. Tietenkään syntyvät varsat eivät todennäköisesti yleensä vastaa tarkoituksen vaatimuksia, mutta periaatteessa että niitä tehtäisiin aina jostain syystä, ei muuten vaan. Koska surullisinta mitä tiedän hevoskasvatuksessa on varsat, jotka jäävät ilman kunnollista käsittelyä, sosiaalistamista, hoitoakin ehkä, siksi koska ne eivät vastaa kenenkään tarpeita eikä kukaan oikein tarvitse niitä mihinkään, ne sysätään johonkin varsapihattoon tai muuhun nurkkaan kasvamaan. Toisaalta ymmärrän kyllä niitäkin omistajia tai ostajia, jotka näin tekevät, varsan opettaminen on kova työ varsinkin, jos se ei luonteeltaan satu olemaan kaikken vastaanottavaisin ja kiinnostunein yksilö. Itse omistan tällä hetkellä kolme nuorta oria joista yksi on vähän enemmän avoin oppija, kaksi muuta eivät niinkään. Ja täytyy se myöntää, että on jäänyt monta kertaa ottamatta niitä käsittelyyn ja opetukseen ihan vaan siksi, että se on niin hankalaa. Ja juuri silloin nimenomaan pitäisi työstää. Mutta koska elämässä on muutakin, se jää. Nämä kaksi ovat vuoden 2023 vuosikertaa, molemmissa on muitakin seikkoja, jotka ovat tällä hetkellä suuria kysymysmerkkejä. Varsojen kohdalla juuri se, mitä niistä halutaan, pitäisi määritellä sitä, mitä ja miten niiden kanssa toimitaan ihan alusta (siemennyksestä) asti. Esimerkiksi lämminveristen ravihevosten kohdalla funktio lienee selkeä, kaikista syntyvistä varsoista halutaan lähtökohtaisesti maailman nopeimpia ravureita. Muut ominaisuudet tulevat sen jälkeen, mutta kaikki varsan käsittely ja opetus tähtäävät myös tuohon tavoitteeseen, koko matkan ajan. 

Mihin pintabiania voi käyttää? Sillä voi ratsastaa tottakai, jos se on terve. Useimmat pintabianit tosin ovat aika pieniä hevosia, koska arabialainen täysiverinen on varsin pienikokoinen rotu. Tämä taas rajaa potentiaalisia ratsastajia, koska me suomalaiset ainakin tuppaamme olemaan kookkaita. Toisaalta arabialaisista sukulaisista johtuen pintabian on myös hyvin ketterä ja nopea reaktioissaan, mikä sekin rajaa ratsastajia, liikkeissä ei välttämättä pysy ihan kuka tahansa. Kilparatsastuksessa pintabian ei huipputasolla pärjää puoliverisille, jotka on jalostettu kilpailuita varten. Kärrytellä voi, jos jaksaa nähdä sen vaivan, että opettaa ajolle. Omat kaikki omistamani ja tuntemani pintabianit ovat olleet aika herkkiä kaikelle sille, mitä takajalkojen takana tapahtuu, joten opettaminen on syytä ottaa tosissaan. Tottakai geenien ja ympäristön välinen vuorovaikutus pätee myös pintabianeihin siinä missä meihin jokaiseen. Ei millään pystytä erittelemään, mikä ominaisuus on geneettisesti periytyvää ja mikä ympäristön vaikutusta eli opetettua, hankittua kokemusta, ympäristön suoraa fyysistä vaikuttamista, ympäristön sammuttamia ja aktivoimia geneettisiä ominaisuuksia jne. Esimerkiksi, on tavallista että kilpahevosena käytetty tamma loukkaantuessaan siirtyy siitokseen joko lopullisesti tai parantelemaan samalla vammojaan. Vamma joka syntyy vaikkapa esteeltä laskeutuessa ei periydy. Mutta jos tammalla on jokin alttius loukkaantua tämän tyyppisissä tilanteissa, se saattaakin periytyä. Eli kannattaako jalostukseen käyttää vai ei? Koska kaikkia geenejä ja niiden kantamia ominaisuuksia ei tunneta, ei voida sanoa yhtä vastausta. Ehkä jos tammalla on ollut lukuisia vastaavan tyyppisiä vammoja ja sen ei voida todeta johtuneen esimerkiksi puutteellisesta ruokinnasta, ehkä voisi olla järkevämpää jättää jalostamatta juuri sitä yksilöä eteenpäin. 

Yksi vahvimpia mielipiteitäni liittyen hevosjalostukseen onkin, että jos halutaan terve varsa, on käytettävä sekä tervettä emää että tervettä isää. On mahdollista, että periytyvä sairaus tai vika jää siirtymättä varsalle kun se sattuu saamaan juuri ne geenit terveeltä vanhemmalta. Mutta kannattaako 50/50 -riski ottaa? Jos varsalle periytyy jokin vaikkapa kivulias vika 50% todennäköisyydellä, eikö riskin ottaminen ole pelkkää resurssien haaskausta? Jos mukaan lasketaan kaikki se, mikä menee tamman ruokintaan ja hoitoon ennen varsomista, synnytykseen, pikkuvarsan hoitoon, vieroituksen jälkeen, nuoreen hevoseen aikanaan.. Nykykustannustasolla hevosten pito ei ole lähelläkään edullista. Ennen kuin vaivaava vika tulee ilmi tai jää tulematta, varsaan on uponnut vaikka kuinka paljon aikaa ja vaivaa, ennen kaikkea rahaa, kun se kuluttaa kaikkea lähtien sähköstä ja kuivikkeista vaikkapa ruunaukseen ja ratsutukseen. Sitten huomataan, että jaaha juu tällä onkin se sama vaiva mikä toisella vanhemmalla oli, ei tästä ole käyttöön. Ehkä vielä aletaan hoitaa ja toivoa pidetään yllä, että jos se sittenkin siitä. Ehkä myydään ja joku mitään pahaa arvaamaton saa riesoikseen hevosen, josta ei koskaan tule kivutonta kaveria harrastamiseen tai kilpailemiseen. Mutta jotta ajateltaisiin tällä tavalla, pitää ajatella nimenomaan sitä, mikä tulevan varsan tarkoitus on, mitä varten se tehdään. Jos halutaan esimerkiksi myyntiin harrastusvarsa, pitää ajatella sillä kärjellä koko varsantekoprosessi. Valita vanhemmat sen mukaisesti. Toisin sanoen, en ikinä käyttäisi jalostukseen tiedetysti viallista vanhempaa, jonka vika saattaa olla periytyvää. Vain melko varmasti tapaturmaisesti vammautuneet ovat mielestäni ok. 

Toinen vahva mielipiteeni on luonne, ja jälleen pitäisi varsantekoa lähestyä siltä kantilta, mitä tarkoitusta varten varsa tehdään. En käyttäisi jalostukseen enää oman tammani kaltaista hevosta, joka on hyvin epäileväinen lähes kaikkea kohtaan. Minulla on tästä tammasta kaksi orijälkeläistä. Toinen näistä on orista, joka oli hyvin tasapainoinen ja viisas hevonen luonteeltaan, ja varsa on riittävän järkevä ollakseen käsiteltävissä. Toinen taas on orista, joka on hieman arka, ja tämä yhdistettynä emän potentiaaliseen arkuuteen tekikin varsasta erittäin aran ja skeptisen. Tälle varsalle ei ole lähtökohtaisesti käynyt mikään heti, vaikka varsat useimmiten suhtautuvat positiivisesti kaikkeen, koska niillä ei vielä ole minkäänlaisia negatiivisia kokemuksia mistään. Kaiken lisäksi mielestäni myös varsoja pitäisi osata kaiken ruusunpunaisten kakkuloiden läpi katselun lisäksi tuijotella hiukan myös kriittisesti. Niillä voi nimittäin olla myös muita vikoja, jotka eivät tule kummaltakaan vanhemmalta vaan ovat seurausta vaikkapa random mutaatioista tai synnytyksen aikaisista tapahtumista, tai elämän kolhuista. Vaikka lopettaminen onkin kovin surullista, varsinkin elämänkaaren alussa olevan pienen varsan, täytyy miettiä myös koko tulevaa mahdollista elämää ja sitä, millaista se tulisi olemaan. Pelkkä hengissä väkisin pitäminen ei välttämättä ole paras vaihtoehto vaikka se juuri tällä hetkellä tuntuu taistelun arvoiselta. Tottakai voi olla, että joku tarvitsee tulevaisuudessa vaikkapa juuri sen varsan kaltaisen seurahevosen jolle ei muita vaatimuksia ole kuin toisten hevosten kumppanina toimiminen. Mutta siinäkin tapauksessa varsan oma luonne pitäisi tukea sitten tätä tehtävää, kovin eroahdistunutta ja sähikäistä varsaa ei oikein voi nähdä seurahevosenakaan. 

Mitä sitten tehdään niille hevosille, jotka eivät käy mihinkään tehtävään? On paljon sellaisia hevosia, joiden kulut joku maksaa ihan vaan siksi, ettei osaa luopua tai osaa nähdä, että voisi luopua. Eikä se sinänsä väärin ole, joku voi haluta juuri sellaista harrastamista omansa kanssa ja mikä sen parempi olisikaan. Jos hevonen ei ole kivulias tai muuten kärsi olostaan, joudu elämään esimerkiksi epälajityypillisissä olosuhteissa sen vuoksi. Yhteiskunnassa jossa elämme pyritään ihmisiä pitämään hengissä kaikista vaivoista huolimatta aina mahdollisimman pitkään. Samaa trendiä on hieman nähtävissä hevosissa, ei välttämättä katsota sitä, mihin kannattaa vetää viiva laskien yhteen kaikki investoidut rahat, aika ja vaiva sekä harrastuksesta saatavat seikat kuten mielihyvä, palautuminen, oppiminen, mitä kukakin hevosharrastuksestaan nyt saa irti. On yleensä helpompi päättää se, lähdetäänkö jotakin vaivaa hoitamaan vai ei, kuin se, missä kohtaa on hoidettu sen verran että nyt hoito lopetetaan tehoamattomana. Samoin monista lähtökohdista ponnistavista varsoista ajatellaan kaikista tulevan kuitenkin jotain, siksi niitä pidetään odottamassa mahdollisesti vuosikausia, etsimässä sitä viiden tähden kotia ja omaa ihmistä. Joita ei välttämättä tule. Olen aina miettinyt sitä, mihin kaikki ne ravurivarsat päätyvät, joita väkisinkin tilastollisesti syntyy, jotka eivät ole sellaisia, että niistä kannattaisi lähteä tekemään potentiaalisia kilpahevosia. Ravurivarsat siksi, että ravureiden koko touhu on asteen verran suoraviivaisempaa ja tavoitteellisempaa, kuin tällainen pintabianjalostus. Luulen, että poistoon menee varsoja paljon enemmän, kuin mitä kukaan osaa ajatella. Asiaa ei vaan mainosteta, koska sitä ei ole kenenkään kiva ajatella. 

Näillä mietteillä jos nyt olisin astuttamassa tammaa, en todennäköisesti tekisi sitä. Koska minulla on juuri nyt kolme nuorta, enkä pysty omistamaan enempää hevosia kerralla. Myyntivarsakin voi jäädä myymättä, jolloin on oltava rahkeet joko pistää se pois tai pitää se itse. Minulla ei ole tammaa, joten huoli pois. Haaveeni on että joku oreistani olisi niin terve, hyväluonteinen ja tasapainoinen, että sen jalostuskäyttö olisi tulevaisuudessa järkevää. Virheettömiä yksilöitähän ei ole, vaikka joku saisi oripäivillä mahdollisimman korkeat arvosanat, kukaan todennäköisesti ei koskaan saa täysiä pisteitä. Samoin hevosen fyysistä terveyttä ei niin läpikotaisin voi tutkia, että satavarmasti voitaisiin sulkea pois kaikki mahdolliset viat. Korkeintaan ruumiinavauksessa voidaan todeta, että ei täällä tosiaan ollut mitään suurempaa, mutta sen jälkeen jalostukseen käyttäminen jää tammoilta todennäköisesti kokonaan ja oreilta ennakkoon kerätyn sperman varaan. Ja sittenkin voi olla, että ori ei hyppäämisestäkään huolimatta saa tammaa tiineeksi. Eli summa summarum: jalostusta voidaan tehdä vain tiettyyn rajaan asti, mutta minun mielestäni tuon rajan pitäisi olla niin korkealla, mihin ihminen sen vain ikinä voi laittaa. Eli tehdään varsoja aina jostain syystä, ei "katsotaan mitä tulee" -mentaliteetilla. Suhtaudutaan myös kriittisesti koko prosessiin, jalostukseen käytettäviin eläimiin, itse varsaan ja siihen mitä se todella on, ei pelkästään siihen mitä se voisi olla. Suhtaudutaan kriittisesti ihmisiin ja heidän näkemyksiinsä siitä, mitä juuri minun tai sinun pitäisi tehdä. Se on vain hänen tai heidän mielipiteensä, ei edusta yhtään sen laajempaa näkemystä kuin sinun omasikaan, vaikka hän olisi kuinka guru jossain tietyssä lajissa tai rodussa. Tai minä näiden mielipiteideni kanssa, tämä on minun, sinulla on sinun ja jos ne eivät käy yksiin niin mitä sillä on väliä?