Sykli

Jostain syystä nyt taas tulee näitä tekstejä, pidemmän kuivan kauden jälkeen. Siitäkin ja muutamasta muusta syystä tuli mieleen kirjoittaa syklistä. Syklihän on ajanjakso, jolla on alku, kehitysvaihe ja loppu. Voisi ajatella syklin muodostavan ympyrän, ja lopussa ympyrä sulkeutuu, alkaa uusi sykli. Itämaisissa uskonnoissa ja filosofioissa syklinen aikakäsitys on leimaava, ajatellaan ajan kiertävän tietyllä tavalla kehää tai spiraalia. Onhan vastaavaa nähtävissä monissa traditioissa, jotka ovat vaikuttaneet myös länsimaiseen kulttuuriin, kuten esimerkiksi astrologia, pakanallinen vuodenkierto tai muut taivaankappaleiden perusteella tehdyt tulkinnat. Yhä puhutaan vaikkapa elämänvaiheista, joiden voi nähdä olevan syklejä, kehityspsykologiassa kun jokin kehitystehtävä on suoritettu on aika siirtyä seuraavaan, jne. Syklisen aikakäsityksen vastakohta on lineaarisuus, joka sinänsä on olennaista länsimaiselle ajattelulle nykyään muutoin. Lineaarisuus on suoraviivaisuutta, voi olla että silläkin on alku ja loppu, mutta ne eivät sijaitse samassa paikassa vaan janan eri päissä. Alusta mennään loppuun. Elämänkaaren voi nähdä myös tällaisena, kuolema ei ole paluu syntymään vaan päätepiste. Ajattelutapojen eroja voi soveltaa melkeinpä mihin tahansa, työpäivä tai pörssikurssi voi olla sykli tai lineaari, miten kukakin tykkää omassa ajattelussaan asioita hahmottaa. 

Itselleni sykli on muodostunut ainoksi tavaksi nähdä kokonaisuuksia, sillä se on käytännössä vaan osoittanut olevansa kaikenlaisten tapahtumien taustalla. Meillä kaikilla on elämässä teemoja, asioita joita pitää tavalla tai toisella käydä läpi, ja minun kohdalla teemat on näyttäneet toistuvan säännöllisesti vähän eri tasoilla, kunnes ne ovat tulleet jollain tavalla valmiiksi. Ikään kuin elämä kiertyisi spiraaliksi, ja kun uusi kierros tulee samaan kohtaan jossa aiemmin on ollut teemana jokin juttu, elämä heittää sen saman jutun uudestaan eteen vähän eri mausteilla, ja sitä pitää hetki taas vellata tästä uudesta näkökulmasta. Nämä hetket tarjoaa usein suuria oivalluksia, jotka näyttää vähäksi aikaa tietä pitkälle eteenpäin kuin se olisi avonainen valtaväylä jota olisi helppoa huristella suoraan. Kunnes tie tietysti kaareutuu ja näköala lyhenee, kuten sykliin kuuluu. Ei lineaarisesti ajattelevillakaan ole syntymästä saakka baana auki hautaan ja kaikki selvää matkan varrella, mutta en osaa kuvailla millaista heillä on, kun itselläni ei ole siitä kokemusta. Sitten on kolmas tapa nähdä ja ajatella asioita, niin sanottu teflon. Mikään ei hetkauta, mikään ei muuta omia käsityksiä, mistään ei saa kiinni, omat näkemykset ovat ainoita oikeita, omat tuntemukset kaiken keskiössä ja omat tekemiset oikeutettuja. Sinänsä ei tietysti varmaan sen väärempi tapa elää kuin mikään muukaan, mutta voisin veikata, että oppimista ei elämän varrella juuri tapahdu. Oppiminen kun muuttaa olemassa olevia käsityksiä koska uusi asia integroidaan osaksi vanhaa järjestelmää. Oppiminen edellyttää avoimuutta uusille asioille, ja kaikilla ei sitä juuri ole. Johtuen mistä, ehkä uskonnosta, ehkä voimakkaista näkemyksistä, ehkä vääristyneestä minäkäsityksestä, ehkä persoonallisuushäiriöstä, ehkä vain kyvyttömyydestä ajatella itseä laajemmin yhtään mitään. 

En tiedä onko tehty tutkimuksia siitä, korreloiko älykkyysosamäärä positiivisesti ajattelun avaruuteen. Todennäköisesti ja oletan että kyky oppia kyllä kasvaa sitä mukaa kun älykkyyspisteet nousee. Omasta kokemuksesta voin heittää sellaisenkin kortin, että jos on kovasti kiinni menneissä asioissa ja niiden aiheuttamat traumat tai tunnelukkojutut käsittelemättä, koko älykkyyskapasiteetti ei ole käytettävissä esimerkiksi oppimiseen tai ajatteluun ylipäätään. Se on jollain ihmeellisellä tavalla sidottu näihin kipeisiin asioihin, ehkä jotakin sellaista reittiä että kun ihminen kasvaessaan kokee takaiskuja, joita ei ole mahdollista käsitellä juuri sillä hetkellä, ne jäävät irrallisiksi möykyiksi eivätkä asetu osaksi hänen kokemushistoriaansa, mutta samalla ne myös kiinnittävät osan hänestä juuri siihen hetkeen eivätkä anna hänen kokonaisuutena kasvaa. Tämän vuoksi meillä on niin paljon erilaisia sisäisen lapsen hoivaamiseen keskittyviä terapioita tarjolla, esimerkiksi. Juuri erään työkaverin ja oikeasti ystävän kanssa pohdittiin sitä, kuinka hän on kokenut yhtäkkiä vanhentuneensa valtavan harppauksen, vaikka sinänsä mitään ei ole tapahtunut hänen elämässään juuri nyt. Veikkaan, että syy löytyy jostain sellaisesta, että hänellä on ollut valtavia traumoja käsiteltävänä ja hän on tehnyt runsaasti töitä niiden parissa, ne ovat nyt tulleet valmiiksi ja hän on saanut niiden kanssa rauhan, hän on voinut päästää irti ja vapauttaa itsensä kiinnikkeistä jotka traumat ovat luoneet hänen menneisyyteensä, ja sitä kautta ne osaset häntä ovat saaneet hänet tässä hetkessä kiinni. Sen vuoksi hänelle on yhtäkkiä tullut tietyllä tavalla paljon ikää lisää. Voisi esimerkiksi ajatella energian virtaavan vapaasti ihmisen eletyssä elämässä kun kaikki on selvää ja henkilö sinut asioiden kanssa. Kun ei ole, energia ei pääse kulkemaan möykkyjen ohi ja tilanne aiheuttaa nykyelämässä jatkuvaa hankalaa oloa. Jos ei halua ajatella näin, voi ajaltella jollain toisella tavalla. 

Syklisyys helpottaa sitä, että elämä on jatkuvaa oppimista. Se näyttää niitä kohtia, joissa oppimista on edellisillä kierroksilla tapahtunut, ja se näyttää konkreettisesti myös sen, mitä on opittu ja kuinka paljon. Yhtäkkiä voi huomata, että oho olenpa minä kasvanut ja mennyt eteenpäin, ajattelenpa minä nyt paljon kypsemmin tästä tai tuosta jutusta, kuin aikaisemmin. Tietysti kasvu ja oppiminen ei välttämättä ole kaikille prioriteetti, voi olla että joku vaan haluaa jättää aikuiselämän identiteettityön tekemättä ja elää elämänsä avaamatta sisällään olevaa lipasta koskaan. Se on ihan ok valinta myös, toki jos uskoo itämaisittain jälleensyntymään, edessä on uudelleen sama elämä samojen haasteiden kanssa. Jos ei usko, se on tietysti ihan sama. Jokainen meistä on vapaa täällä tekemään omalla elämällään mitä tahtoo, kunhan ei kajoa toisten oikeuteen tehdä omallaan mitä haluaa. Ei hankaloita toisen elämää fyysisesti, henkisesti, taloudellisesti, mitä näitä nyt on, se sanotaan jo ihmisoikeuksien julistuksessakin. Henkisen kasvun piirissä voidaan puhua omasta värähtelytasosta. Ihminen värähtelee energiassa uskot tai et, koska tämä on fysikaalinen fakta. Se millä tasolla ihminen värähtelee, on joidenkin henkisen kasvun kannattajien mielestä omissa käsissä. Negatiivisissa tuntemuksissa vellaaminen, mielenterveysongelmat, alkoholi ym pitelee värähtelyä hyvin matalilla frekvensseillä, ja sanotaan muun muassa eläinten vaistoavan tämän. On se silmin nähtävissä, että esimerkiksi hevoset ei tykkää toimia kännissä olevien ihmisten kanssa samalla rentoudella ja luottamuksella kuin selväpäisten, mutta tämä voi johtua sadasta muustakin asiasta, esimerkiksi äänen voimakkuudesta ja eleiden epäselvyydestä. Positiivisuus, oivaltaminen, kasvaminen, kehittyminen ja tällaiset asiat sitten nostaisi värähtelytasoa. Jotkut ovat sitä mieltä että korkeimmalla taajuudella värähtelee jumalat, toiset väittävät että avaruuden asukit. Mene ja tiedä, minä en ole siellä. 

On hieno tunne, kun sykli tulee päätökseen ja alku ja loppu leikkaavat. Tulee ikään kuin välähdys, jolloin kaikki on täydellisen selvää ja järjestyksessä, on hiiskumaton rauha ja täydellisen tasapainon hetki, kunnes tietysti uusi sykli lähtee heti perään kaartumaan ja kaikki täydellisyys häviää. Mistä sen sitten tietää, no sen vaan tietää kun se tulee kohdalle. Usein näihin pisteisiin ajoittuu myös jokin tieto tai varmistus asialle, jota koko sykli on opeteltu. Tavallaan kaikki on selvää ja tavallaan kaikki menee täysin uusiksi, kun käytännön asioista selviää varmistus jollekin sellaiselle, mitä on tavallaan työstänyt ja käsitellyt koko syklin ajan. Moni tuntuu vannovan intuition nimeen, kertoo käyttävänsä intuitiota eli tiedostamatonta tietoa tai vaistoa päätösten perustana ja valintatilanteissa elämässä. Aivotutkimus kertoo, että meidän tietoisina pidetyistä päätöksistä valtaosa tapahtuu aivokemioiden tasolla jo ennen kuin ne saapuvat tietoisuuteen, eli siinä mielessä me tehdään runsain määrin ratkaisuja tiedostamatta koko ajan. Toisaalta intuition käyttö tietoisesti on paradoksi joten yksi puhuu aidasta, toinen seipäästä ja koko juttu on huttua tässäkin kohtaa. Mielenkiintoista on seurata omaakin toimintaa, ensin julistaa jotakin asiaa, sitten seuraavaa, vaihtaa mielipidettä kuin kausitakkia, lopulta toteaa että kaikki on turhaa joka tapauksessa ja lopettaa kaiken selittämisen. Selittämistä me käytetään oman identiteetin tueksi, me selitämme siksi että saisimme itsellemme selkoa itsestämme ja muille luotua käsitystä itsestämme sellaisena, minä me itseämme pidämme. Mutta tarkemmin ajateltuna se intuitiokin tietää, että selittäminen on yhtä tyhjän kanssa. 

Minulle intuitio tai mikä sitten onkaan selvätieto on aiheuttanut ongelmia sillä tavalla, että tiedän asioita joita en tiedä ja sitten se tietysti häiritsee, kun tiedon tueksi ei ole käytännön elämän faktoja, koska minun ei pitäisi tietää koko asiaa. Kyse voisi periaatteessa olla manifestaatioista eli asioiden luomisesta ajattelun avulla. Voisin ajatella asiaa ensin ja sitten saada sen toteutumaan, koska suuntaan kaiken toimintani sitä kohti. Usein nämä häiritsevät asiat ovat kuitenkin luonteeltaan sellaisia, että minun itseni kannalta on ihan sama millä tolalla ne ovat, joten en näe pointtia manifestoida niitä tai suuntautua mitään sellaista kohti millään tavalla. Moni julistaa manifestoivansa itselleen unelmien elämän, eli aloittamalla mielikuvittelusta ja suuntaamalla ajatuksensa, energiansa, valintansa ja tekonsa kohti tätä unelmaa, ja sitten se yhtäkkiä toteutuukin. En ole varma, onko niinkään kyse manifestoinnista vai tuliko henkilö siinä sivussa itse toteuttaneeksi oman unelmansa omilla toimenpiteillään, koska tekeminenhän on mahdollista myös. Väitän että niin se ei toimi, että kuvittelee unelmansa, jämähtää sohvalle istumaan ja netflixiä katsomaan, ja odottaa universumin tiputtavan unelman toteen milloin tahansa. Energiahan on tuossa tilanteessa joka tapauksessa melko passiivista. Aikaisemmin puhuin yrittämisen aloittamisesta, miten se vaatii uskoakseni eniten töitä ihmisen työuran aikana ikinä. Se on sitä ajattelun, energian ja omien tekojen suuntaamista kohti sitä yrittäjyyttä, haluaa sen nähdä sitten manifestaationa tai omana työnä, kummin vain. Ilman työtä se ei kuitenkaan muutu todeksi, se ei tapahdu jos ihminen itse ei tee asioita. 

Syklin leikkauspiste jossa alku ja loppu ovat yksi, tarjoaa usein myös näkökulman laajempana kuin se oma, josta käsin syklin ajan on jotakin asiaa työstetty. Näkee ikään kuin asian kaikki puolet siinä välähdyksessä, hetken aikaa, ennen kuin se oma perspektiivi taas ottaa vallan. Syntyy suuria ymmärryksiä. Voi olla niin, että jokin juttu on vaatinut aivan hurjan paljon työtä ja ehkä muitakin resursseja, on pitänyt ravata terapiassa ja olla pois töistä, myydä tai muutoin luopua monesta asiasta elämässä, mitä se työskentely on vaatinut. Pyörittää samoja kysymyksiä, yrittää sohia johonkin tunnelukkoon erilaisia avaimia joita matkan varrelta löytyy, mutta asia ei vaan tunnu selkenevän. Kunnes työtä on tehty tarpeeksi ja sykli päättyy, tulee se välähdys ja jokin sinänsä merkityksetön pieni tiedonmuru, konkreettinen asia tästä elämästä, tieto jostain tapahtuneesta, ratkaisee arvoituksen. Siksi minusta on tuntunut tältä, siksi minä olen käyttäytynyt näin, siksi olen valinnut näitä asioita ja siksi olen joutunut tekemään tällaisia päätöksiä, vaikka en ole tiennyt sitä käytännön asiaa, mutta olen tiennyt jonkin olevan siellä taustalla. Se pieni fakta ei välttämättä ole minkään syy sinänsä, mutta se riittää verifioimaan paljon asioita, jotka näkyvät asenteina, käyttäytymisenä, eleinä, ilmeinä, äänenpainoina, tuntemuksina, tulkintoina, sanoina ja tekoina. Joku joka käy tällaisia läpi ymmärtää tämän kaiken juuri näin, joku toinen ei tajua yhtään mitä puutaheinää kirjoitan. En voi kirjoittaa muutakaan, koska tämä teksti ei nojaa psykologian teoriatietoon, eikä minulla ole kokemusta muusta. Se pieni tieto voi riittää kääntämään koko asetelman uuteen valoon ja luomaan perustan kaikelle, mitä on aikaisemmin tiennyt ilman että tietää. Se voi muuttaa todella paljon. 

Ja uusi sykli alkaa, matka jatkuu heti. Parhaassa tapauksessa vanhempana, kuten työkaverini. Huomattavasti laajemmalla näkemyksellä varustettuna, mutta siten että on paljon vähemmän sanottavaa. Minusta tuntuu siltä. Töissä esimerkiksi, työ on aina hyvä esimerkki koska sen ymmärtää niin moni. Tuntuu että siellä on niin hirveä määrä puhuvia, oikeastaan huutavia päitä, ettei normaali äänellä lausuttu kommentti tule kenenkään korviin kuulluksi eikä varsinkaan ymmärretyksi enää. Jokin pieni asia voi aiheuttaa viiden ihmisen päällekäin huutamisen ja informaation ristitulen kun kaikki yrittävät kiivetä kasan päälle kertomaan omaa tietämystään, joka ei sitten kuitenkaan lopulta ole yhtenevä reaalimaailman faktan kanssa. Koska minä, minä, minä, minä ja minä. Minä ensin, minä olen tärkein, minä hoidan ja minä järjestän, koska täällä ei tapahdu mitään ilman minua ja minä kyllä tiedän miten tämäkin olisi pitänyt tehdä. Joskus olin kiinni omassa työnkuvassani noin. Sitten minut siirrettiin syrjään koska haluttiin hylätä kaikki se tieto, mitä minulla oli. Nyt olen jo ok sen kanssa, vaikka edelleen nostaa tunteet pintaan se, kun puhuvat päät pälisevät tyhjää aiheesta joka ennen on kuulunut minun osaamisalaani ja yhtäkkiä sille ei vaan nähty minkäänlaista tarvetta enää. Oli parempi etsiä tieto muualta kuin kysyä minulta. Oman työroolini olen nähnyt sellaisena, että uppoan pinnan alle, katoan massaan. Minä en huuda, mutta omalta kannaltani olisi parempi olla myös kyvytön kuulemaan. Tunne-elämyksiä on tarjolla jos liikaa seuraa, mitä ympärillä tapahtuu. Voin parhaiten, kun vaan suoritan päivän tehtäväni ja poistun, en kiinnity edes ajatuksen tasolla työhön enää, kun sitä selvästi ei minulta toivota. 

Sillä sykliin kuuluu myös jatkuva irtipäästäminen. Jotta aika ja energia voi virrata ja minä siinä mukana, ei voi takertua puihin eikä pientareisiin, ei edes oljenkorsiin. Päästän irti työstä, ratsastusmahdollisuuksista ja monista muista asioista elämässä päivittäin. Yritän olla takertumatta, varsinkaan muiden omistamiin hevosiin mutta myös omiini, eiväthän ne ole minulla ikuisesti. Yksi on sellainen joka tuntuu omalta ja jonka kanssa aion työskennellä pääosin itse, muista voin tarpeen tullen luopua ja niiden tilalle voin ottaa uusia. Olen ollut niin kokonaisvaltaisessa takatunnelukossa ja umpijäässä elämässäni, että eläinten kautta olen oppinut avautumaan ja niitä rakastamaan, ja tämänhetkinen hevoseni on sen ketjun kulminaatiopiste juuri nyt. Ei ole salaisuus etten juuri pidä ihmisistä, koska en osaa toimia ihmisten kanssa. Koen olevani erilainen ja ulkopuolinen tosi monessa porukassa, koska ihmisten käytös ja sen motivaatiot ovat minulle käsittämättömiä. Minä olen sellainen ihminen, joka evoluutiohistorian joka käänteessä olisi tullut suljetuksi lauman ulkopuolelle ja jonka pedot olisivat syöneet aikalailla saman tien. Koska minun silmissäni ihmisten toiminta on niin absurdia. Haalitaan sitä ja tätä, pyritään tekemään vaikutus siihen ja tähän, pelataan niin vimmatusti kaikenlaisia pelejä ja haetaan elämyksiä mitä erikoisimmista päihteistä ja ratkaisuista. Omia tunteita ei haluta tuntea vaan ostetaan vaikka tavaraa jotta niitä ei tarvitsisi kohdata, nöyryys luonnon edessä ei kuulu käsitevalikoimaan ja tarpeen tullen syytetään aina toisia jos itse on kiipelissä. Jos toinen ei kuuntele, ei lähdetä etsimään vuorovaikutuksen keinoja vaan aletaan huutaa. Jne jne. Toisaalta ymmärrän, koska psykologia, toisaalta en, koska energia. 

Ihmiset ovat valmiita tekemään toisilleen niin uskomattoman paljon pahaa saadakseen itselleen jotain, että se on käsittämätöntä. Ja se tulee ihan luonnostaan, vaikkapa juuri töissä tai perheissä tallotaan toisia mennen tullen kun omat tarpeet ja tunteet menevät toisten edelle. Ollaanko me mitään muuta kuin käveleviä mielenterveysongelmia? Tolkutetaan että käytöstavat täytyy olla hyvät ja itse rymistetään elefantteina lasikaupassa samaan aikaan. Rahankäyttö täytyy olla hallinnassa, väitetään, ja itse tärvätään omat ja pikavippirahat koska sille keksitään aina joku hyvä oikeutus. Töissä pitää käydä, se on ihmisen tehtävä, kerrotaan myös, ja itse vältellään työntekoa kuin ruttoa, koska siihenkin löytyy aina hyvä syy. Näitä riittää, jonkun kohdalla on ihan persereiälläkin nähtävissä että teot ja näkemykset omasta toiminnasta eivät vaan kohtaa, kyseessä on jonkinlainen perspektiiviharha. Toisten kohdalla ihan vaan itsekkyys jyllää, koska se mikä on sinun on minun ja kaiken mitä näen voin myös ottaa, koska voin tarvita sitä joskus. Mä maksan sitten kyllä, ihan varmasti, maailman toistelluin fraasi ainakin hevosihmisten keskuudessa. Sitten on persoonallisuushäiriöt, jotka ovat asteen verran vakavampia juttuja koska häiriöitynyt itse ei näe omassa toiminnassaan mitään outoa. Häiriöpotilas voi myös aiheuttaa suunnatonta kurjuutta läheisilleen, koska toimet voivat olla ihan eri tason juttuja. Puhutaan narsismista, manipulaatiosta, psykopatiasta, eri asteilla ja yhdistettynä erilaisiin persoonallisuuspiirteisiin. Yksi asia, joka paljastaa narsistin, on se että hän kovin kärkkäästi yleensä aina itse on ensimmäisenä syyttämässä toisia narsismista. Eli kun joku uusi tuttavuus kertoo ihan vitun kusipäisestä narsisti eksästään, kannattaa olla luottamatta koko omaa elämäänsä heti kättelyssä tämän käsiin oli hän kuinka sympatiaa herättävä tahansa. 

Jutusta tuli pitkä ja vaikeaselkoinen, koska tämä on nyt syklin lopun valaistumisen hetken jälkimainingeissa tuottunutta tajunnanvirtaa. Uusi alkaa taas, en tiedä mistä lähtökuopista, mutta vielä en ole kuollut joten tuulta päin. Tässä kohtaa en pelkää enää ratsastaa, ja kiinnostus siihen on kasvussa, joten voi olla että ratsuhevosen etsintä tavalla tai toisella on näköpiirissä. Varsat kasvakoot vielä rauhassa, niiden ensimmäiset syklit ovat kesken. Minulle riittäisi vuokraheppakin, kerran viikossa voisi olla hyvä tahti vääntää vähän perusratsastusta tai koulua kentällä. En ole kauhean innokas maastoilija enkä osaa hypätä, joten jonkun tällaista harjoittavan hevosen peruskenttätreenikin voisi olla minun pala heinäpaalia. Olen elämäni ensimmäisen kerran päässyt upeiden kouluhevosten selkään juurikin tekemään eteen-alas hölkkää välipäivinä omistajan suorittamasta oikeasta treenistä. Mutta ratkaisu tulee eteen kun on tullakseen, jos on tullakseen. Nyt on hyvä päivä, työputken jälkeen olen saanut taas nukkua kunnolla yön ja aurinko paistaa. En tarvitse enkä kaipaa mitään, kohta pääsen touhuilemaan varsojeni kanssa. Eräässä lastenkirjassa sanottiin, että alussa on aina pimeää. Väitän, että alku on aina kaunis, ennen kuin rytinä toden teolla taas alkaa.