Ratsastus 1/ääretön

Moni muukin heppaihminen varmaan tunnistaa tämän: kevätkelit alkoi, ja ratsastus rupeaa kiinnostamaan samaa tahtia. Talvella jäätiköllä, pakkasessa, tuulessa ja tuiskussa tai räntäsateessa ei edes muista, että voisi ratsastaakin. Mutta kevätaurinko kun sulattaa kentän ja metsäpolut, ai että kun alkaa "vähän vaan katsella" netin myytävien hevosten sivustoja, että josko sellainen ratsu kuitenkin olisi. Mullahan on näitä varsoja, yksi kolmivuotias ja kaksi kakkosta, niillä ei vielä ratsastella eikä niitä edes ratsukouluteta ketään tänä vuonna. Ne vaan ovat vielä niin lapsia, fyysisesti ja henkisesti. Onneksi saan joskus ja jouluna lainata kahta kypsään ikään ehtinyttä ratsuhevosta naapurista. Molemmilta löytyy vauhtia jos kiskoo suusta, toinen toimii vähän omilla ehdoillaan ja toinen on erittäin hyvin ja pitkälle koulutettu, josta saa irti vaikka mitä fiiliksiä jos osaa pyytää. Silti, minun kynnys ratsastaa on korkea, koska pelkään epäonnistumista. Olen kirjoitellut tästä ennenkin, ratsastus on mulle äärimmäisen tärkeä juttu, melkein yhtä tärkeä kuin hevostelu ylipäätään. Hevoset on elämä, ratsastus on taikaa. Hyvin sujuessaan ratsastus vie flow-tilaan, jossa kaikki tapahtuu kuin itsestään ja ihmisen täyttää ihmeellinen harmonia, melkein pyhyyden kokemus. Ihan kuin kaikki planeetat olisi linjassa ja kuu ja aurinko vaihtaisi paikkaa. Vuorovaikutus hevosen kanssa on niin käsittämättömän hienoa ylipäätään, ja tapahtuessaan vielä selästä käsin se ylittää kaikki ylistyssanat mennen tullen. Silloin kun en syystä tai toisesta pääse ratsastamaan, minusta tuntuu kuin minulta puuttuisi jokin raaja tai muu olennainen osa elämää. Ja tätähän se on viime aikoina ollut, mutta jonain päivänä minulla toivottavasti on montakin omaa ratsua. 

Se että ratsastus merkitsee minulle niin paljon ja on olennainen osa minua, aiheuttaa sen, että haluan olla siinä absoluuttisesti niin hyvä ja taitava kuin minulle on ikinä mahdollista olla. Ja sitähän ei tietysti voi mitata mitenkään, ehkä parhaiten sen perusteella, mikä fiilis itselle sen kertaisesta ratsastelusta jäi. Jos itselle jäi huonompi tunne, vedän hirveän nopeasti yhteen että epäonnistuin. Siitä tunteesta taas en pidä, joten usein jätän kokonaan ratsastamatta siksi, että huomaan tilanteessa liikaa riskitekijöitä. Esimerkiksi oma mieliala on todella olennainen asia. Hevonen peilaa ihan valtavasti sitä, millä mielellä ihminen on liikkeellä. Olen huomannut, että ne tykkäävät eniten siitä, kun ihminen on rauhallinen, huomaavainen ja tasapainoinen, eli jotain mitä minulta ei ihan hirmu luonnostaan irtoa työpäivän päälle. Hevoset ovat aikavia eläimiä, ne tuntuvat arvostavan sitä, että ihminen ei touhua kiireellä. Olen alkanut itse huijata vähän itseänikin sillä, että tarkistan etukäteen, että minulla on varmasti riittävästi aikaa tehdä tallihommat tai vaikka ratsastaa kaikessa rauhassa, ja sitten ajattelen välillä siinä hevosen kanssa ollessani, että minulla on kaikki aika maailmassa käytettävissä juuri vaikka tämän kakkakasan siivoamiseen. Hevoset yleensä rauhoittuvat, kun ihminen rauhoittuu. Jotenkin huomaan, että hevoset tykkäävät myös siitä, että niitä harjaa ja varustaa ennen ratsastusta kaikessa rauhassa, pienin elein ja puhuen pehmeästi, jos tarvitsee puhua. Itse puhun hevosille koko ajan, joku muu ei. Toki moni hevonen kestää sitäkin, että se vedetään tarhasta, roimaistaan käytävänaruihin, pelmotetaan harjalla ja riivitään kaviot, heitetään satula selkään, tempaistaan vyö kiinni ja kiskaistaan suitset päähän. Ei joku hevonen välttämättä ole siitä moksiskaan. Mutta minä olen ollut huomaavinani eron siinä, että tekee pienemmin. 

En tiedä, millainen hevosen kognitio todella on, mutta tuntuu, että ne ovat huomattavasti viisaampia, kuin mitä me ikinä uskomme. Juuri oli julkaistu tutkimus, että hevonen ymmärtää kohteen jatkavan olemassaoloaan, vaikka se katoaa näkyvistä. Asia, jota pieni lapsi ei ymmärrä, ja ymmärryksen syntyä pidetään yhtenä kehityspsykologian askeleena. Mudulla tämä on tietysti ollut tiedossa, kyllähän suurin osa hevosista huomaa, että jos niille tarjoaa porkkanaa ja sitä jää syömättä ja tämän palasen laittaa piiloon, niin kyllä ne sitä etsii. Jo ihan tämmöisten tutkimustenkin valossa en itse pitäisi hevosta vain ratsastusvälineenä, jolle tehdään asioita, vaan pyrin ottamaan hevosen mukaan ajatuksissani, me tehdään asioita yhdessä. Vuorovaikutetaan, muutenkin kuin hirnumalla ja huutamalla. Sillä vuorovaikutusta ratsastuskin on, ratsastaja antaa hevoselle apuja eli erilaisia vihjeitä mitä hän haluaa hevosen tekevän, ja hevonen vastaa niihin joko tekemällä tai jättämällä tekemättä. Mutta se myös ehdottaa asioita ihmiselle, mihin ihminen reagoi jos huomaa ja osaa tulkita. Minä usein puhun myös ratsastaessani, toisaalta siksi että kun selitän asioita hevoselle, selitän ne selkeästi itselleni ja pystyn toteuttamaan ajatukseni kehollani paremmin, ja toisaalta siksi että tulen hengittäneeksi väkisin, kun pölpötän. Hengityksen puute, hyvin pinnallinen tai nopea lyhyt hengitys, aiheuttaa isoja jännityksiä ratsastajan kehoon, mikä välittyy hevoselle ja sitäkin alkaa jännittää. Se tekee ratsastajalle pitemmän päälle myös huonoa oloa, mikä ei sekään auta ratsastauksesta nauttimista. Ratsastajan olisi syytä olla mahdollisimman rento, mutta jäntevä, jotta hevonenkin voisi olla rento mutta jäntevä. 

On oikeasti jännä, miten paljon hevonen ihmistä peilaa! Maasta käsin työskennellessä hevosen saa yleensä kokoamaan siten, että ihminen "kokoaa itseään" eli alkaa käyttää kehossaan niitä lihaksia, joita hevosen toivotaan käyttävän. Askellajit saa vaihtumaan askeltamalla itse halutulla tavalla ja energisyyden tasoa voi säädellä säätämällä omaa näkyvää terävyyttään. Toki hevosen pitää olla kuulolla, jos se syö ruohoa kentän reunalla tai huutelee muille hevosille aidalla, se ei peilaa ihmistä vaikka ihminen seisoisi päällään. Samoin ratsastaessa, jos hevosen haluaa aktivoivan vaikka vatsalihaksia, voi aktivoida omiaan. Takapäätä saa menemään alle kääntämällä omaa häntäluutaan enemmän pyllyn alle satulassa ja niska usein rentoutuu sillä että pidentää ja rentouttaa oman niskansa. Minä istun persiilläni satulassa ihan koko painolla. Tiedän, että moni ratsastaja on sitä mieltä, että oikea istunta jakaa painoa myös jalustimille jonkun verran. Minulla tällä hetkellä jalustimissa painavat ainoastaan rennot jalat, joiden haluan valuvan pitkin kylkiä suoraan takapuolen alle. Minulla on historiaa siinä, että jalat eivät ole olleet rentona, olen menettänyt lukemattomia kertoja hermoni siihen, että jalustimet eivät ole pysyneet jaloissa koska jännitän jalkoja ylempää. Jalat niin sanotusti kiipeävät ja kuvissa näkyy voimakas kulma niin lonkissa, polvissa kuin nilkoissakin. Istunta tuntuu kiikkerältä ja putoamista alkaa jännittää, koska tuossa "ei nyt ihan jockey muttei kauheasti puutukaan" asennossa ilman jalustimia on oikeasti vaikea vaikuttaa hevoseen millään tavalla. Lonkat ovat minulle haaste, niitä pitää verrytellä jos haluaa saada ne aukeamaan riittävästi että jalan saa oikeasti alas, mutta hoksattuani miten se tapahtuu, jalustimet ovat pääsääntöisesti pysyneet jalassa. Voi olla, että tästä seuraava askel on ruveta jakamaan painoa jalustimille, en tiedä vielä. 

Kun ihminen aloittaa ratsastuksen, usein lapsena, mutta ihan yhtälailla aikuisena, tarvitaan selkeät ja helpot ohjeet, miten hevosta "ajetaan". Enkä puhu kärryillä ajamisesta. Siitähän se alkaa, pohkeilla napauttamalla liike käynnistyy, ohjasta vetämällä ajoneuvo kääntyy, molemmista yhtä aikaa vetämällä se pysähtyy jne. Ja sitten, kun taito ja varsinkin perstuntuma kehittyy, oppii, että mikään näistä ei itse asiassa pidä paikkansa. Mietin, miten mikäkin perustoiminto pitäisi todellisuudessa tehdä, ja tajusin, etten tiedä! Olen ratsastanut ilman ohjausta niin pitkään, että minä ratsastan hyvin pitkälti ajattelemalla jotakin tehtävää. Esimerkiksi liikkeelle lähdetään sillä, että minä ajattelen eteenpäin ja todennäköisesti kyllä kosketan pohkeilla tai vain toisella, riippuu niin paljon tilanteesta ja hevosesta. Alkuvaiheessa sisäohja on ratsastajalle todella tärkeä työkalu, siitä kiskotaan ja siinä roikutaan, jotta hevonen menisi sinne minne itse haluaa sen menevän. Sisäohjalla on minun ymmärtääkseni lopulta aika pieni rooli, asetuksessa ja taivutuksessa se kertoo päälle mihin suuntaan. Ja käytän apujen puolista muuten sisä- ja ulkotermiä sen mukaan, kumpaan suuntaan liike suuntautuu, en puhu kentän aidoista enkä keskustasta. Eli vasempaan kierrokseen oikea voi olla sisäpuoli, jos taivutus on oikealle, minusta. Koska en ole ratsastusoppinut. Ulko-ohjalla on paljon suurempi toimenkuva, käytän sitä kertomaan hevoselle, minkä mittainen haluan sen muodon olevan. Sisäohja palkitsee käymällä löysänä välillä, ulko-ohjalta ei tuntuman pitäisi hävitä periaatteessa muuten kuin vapaassa käynnissä. Tottakai kun käsi ei vielä ole betoninvakaa, tuntuma vaihtelee. Olennaista on, että kumpikaan käsi ei oikeastaan missään tilanteessa vedä taaksepäin, eli minun kehoa kohti. Käsi myötää ulko-ohjalla tuntuman sisällä joko kohti päätä tai ylöspäin, sisäohjalla voi myös tosiaan käyttää löysänä. Hevosen tulisi jatkaa liikkumista aivan täysin samalla tavalla myös tuon hetken löysän ohjan ajan, minusta. 

Ja tottakai tulee tilanteita, joissa on pakko vetää. Mutta tässä tekstissä puhun ns tavallisesta ratsastuksesta, en ekstremestä. Kukin toimii omansa kanssa miten tahtoo, minä innostuin nyt avaamaan miten minä ratsastan silloin harvoin kun ratsastan. Istuinluita käytän aktiivisena apuna paljon enemmän kuin ohjia. Niillä pelkästään saa koulutettua ja tai herkkää hevosta siirrettyä tekemättä yhtään mitään muuta. Istunnalla voi energisoida liikettä, pidättää, koota ja pidentää muotoa, ohjata liikettä ylös tai suoraviivaisemmin eteen, noin esimerkiksi. En osaa valitettavasti kirjoittaa tähän auki, miten se tehdään. Ehkä helpoin esimerkki on kokoaminen, ajattelen energistä liikettä jossa tahti säilyy, mutta suuntautuen enemmän ylöspäin. Istunta seuraa minusta aina takajalkojen liikettä, ja kokoaminen tai energisointi tapahtuu minun mielestäni siten että istunta menee hiukan takajalkojen edelle. Astuvan puolen istuinluu ikään kuin vetää takajalkaa tulemaan paremmin alle, samaan aikaan kun reidet avaavat rintakehälle väylän nousta ylemmäs, mutta liioittelu ei tässäkään asiassa toimi. Tarkoitus on tehdä yhdessä hevosen kanssa saman liikkeen sisällä, ei performoida mitään omia kuvioita joista hevonen jää ihan pihalle. Ratsastus on tanssia ja tanssi on taikaa, ei sitä sen paremmin voi sanoiksi pukea. Pohkeista sisäpohje on lähinnä statistikko joka muistuttaa, missä kohtaa hevosen rungon kuuluu kulkea suhteessa taivutuksen määrään. Se estää lavan punkeamisen sisään, tietysti koulutetuilla hevosilla tätä ongelmaa ei ole. Tarvittaessa sisäistuinluu tukee sisäpohjetta tässä tehtävässä, koko jalka voi muodostaa ikään kuin pylvään, jonka ympäri hevosen pitäisi kiertää liikkeessään. Ulkojalalla sen sijaan on runsaasti töitä. Ulkopohje kääntää koko etupäätä, minkä lisäksi ajattelen että se nostaa hevosta, kehottaa hakeutumaan kohti ohjaa ja suuntaa takajalkojen energiaa eteen ja ylös. 

Eteen ja ylös, minusta energia ratsastaessa suuntautuu nimenomaan eteen ja ylös. Muistan joskus heppakirjoista katsoneeni kaavioita, joissa energian pitäisi muodostaa pyörre takajaloista selän ja niskan kautta turvan edestä takaisin maahan. En väitä sen olevan väärin, mutta minä en ajattele niin. Minä haluan että edessä on vapaa väylä energian virrata. Ja nimenomaan virrata, antaa liikkeen tapahtua. Sillä yksi tärkeimmistä ja olennaisimmista oivalluksista liittyen ratsastukseen minulla ikinä on ollut se, että hevosen tulee liikkua omalla moottorilla, itse. Ennen sitä hevosta ei voi pyytää hidastamaan, lyhenemään, kokoamaan, lisäämään, ei mitään, koska jos ratsastajan pitää koko ajan ajaa hevosta eteen ja pidättää sitä samaan aikaan, hevonen saa aivan ristiriitaiset signaalit. Liikkeen pitää tapahtua hevosen omasta halusta ja sen vuoksi minun mielestäni iso osa ratsastusta on kehua ja kannustaa hevosta liikkumaan. Hevosta voi motivoida, joku esimerkiksi tykkää laukkaamisesta jolloin laukkaa voi käyttää virkistämään mieltä välillä. Toinen taas arvostaa runsaita lyhyitä vapaan käynnin pätkiä, joku tykkää siitä että treenikerrat pidetään tosi lyhyinä ja tehtävä lopetetaan heti onnistuneen suorituksen jälkeen. Mikä toimii kenellekin. Mikään 60 minuutin ohjesääntö ei päde muuta kuin ratsastustunneilla, missä asiakkaan on saatava maksunsa edestä aikaa hevosen selässä, muusta siinä ei ole kyse. Ihan hyvin hevosen ratsastuskerta voi kestää 20 minuuttia ja toisaalta tehokkaan treenin voi tehdä myös pelkästään käynnissä. Lähinnä ratsastajan mielikuvitus ja kyky lukea hevosta rajaavat vaihtoehtoja. Lämmittely ja jäähdyttely pitää minun mielestäni kuitenkin joka tapauksessa tehdä huolellisesti, sillä niin paljon vammoja ja huonoa mieltä voidaan välttää sillä, että niistä pidetään kiinni. Itse mieluiten talutan ihan alkuun ja loppuun, koska ei se liikunta minullekaan pahaa tee. 

Mikä sitten on ratsastaminen liikutuksena. Minusta hevonen, jota liikutetaan, otetaan ratsastettavaksi tai muuten tekemään jotakin tehtäviä 3-5 kertaa viikossa. Liikutus pitää huolta hevosen peruskunnosta ja mielestä hyvin toimiessaan, ja tuottaa ihmiselle myös mielihyvää. Ratsastuskerrat voivat olla hyvin vaihtelevia, voi olla maastolenkkiä, esteitä, koulua, välillä enemmän, välillä vähemmän, joskus talutteluakin, joskus tulee ihan hiki. Kuitenkin liikutus on harrastusta ilman suurempia tavoitteita. Alle tämän liikkuvat hevoset eivät käytännössä minusta ole liikutuksessa, kuka mistäkin syystä. Omani esimerkiksi eivät ole, siksi että ne ovat vielä niin nuoria. Vanhinta otan kentälle juoksemaan vapaana ehkä juuri tuon kolmisen kertaa viikossa, mutta en pyydä siltä yhtään mitään ja välillä se riehuu enemmän, välillä ei ollenkaan. Minusta se ei ole liikutusta. Treenissä oleva hevonen liikkuu minusta 5-7 kertaa viikossa ja sille on luotu johonkin tavoitteeseen tähtäävä treenisuunnitelma, ehkä yhdessä valmentajan tai muun "ylimääräisen" ihmisen kanssa. Treenihevosen palautuminen otetaan huomioon ja sille järjestetään esimerkiksi kehonhuoltoa. Sillä ei välttämättä ole täysin vapaita päiviä juuri koskaan, kevyet päivät voivat sisältää kävelylenkin tai eteen-alas hölkän. Mitään erityistä merkitystä ei sillä ole, mitä nimitystä kukin omasta ratsastuksestaan käyttää. Tekemisen pitäisi kuitenkin pitkällä aikajänteellä olla suhteellisen tasalaatuista sikäli, että hevosen kannalta ei ole reilua antaa sen ensin seistä puoli vuotta ja sitten yhtäkkiä vaatia siltä kovia joka päivä pari viikkoa. Hevosen lihakset ja hengityselimistö kehittyy ihan samoja fysiikan lakeja noudattaen kuin ihmisen, jos halutaan voimasuoritus on treenattava voimaa, ja jos kestävyys niin eikun harjoituslenkille. Plus vaihtelu virkistää. Ja että paras treeni on minusta aktiivinen elämä vaihtelevapohjaisessa tarhassa hyvässä seurassa kirmaillen. 

Ratsastajalle ratsastaessa tulee useimmiten hiki, itselleni ainakin tulee. Toki minulla nyt ei mikään tiukka kunto olekaan, fyysinen työ ja päivittäiset tallihommat mutta sen päälle en juuri juokse ympäriinsä. En tiedä, mikä ratsastuksesta tekee niin rankan lajin, ehkä siinä käytetään sellaisia lihaksia jotka normaalisti arjessa eivät pääse niin kovalle kuormitukselle. Staattista pitoa, rentoutta ja voimaa tarvitaan yhtä aikaa, ja ainakin vatsalihakset usein ratsastuksen jälkeen muistuttavat olemassaolostaan. Hyvä kehonhallinta helpottaa ratsastusta, koska apujen hahmottaminen omassa kehossa opettajan ohjeiden perusteella voi olla hankalaa. Itse olen opetellut viime ajat ottamalla palautetta vastaan hevoselta. Minulla on ajatus siitä, miten haluan hevosen liikkuvan, miltä haluan liikkeen tuntuvan. Kokeilen ehdottaa eri asioita omalla kehollani ja hevonen vastaa jollain tavalla. Jos liike tai olemus muuttuu kohti minun tavoitettani, jatkan sillä tiellä. Jos ei, kokeilen jotakin muuta. Kaikesta maagisuudestaan huolimatta myös ratsastus on alisteinen sille totuudelle, että kehitys kehittyy. Tällä hetkellä olen tätä mieltä ja seison tekstini takana, mutta voi olla, että jonain päivänä kun taas pääsen kokeilemaan, saan jonkin uuden oivalluksen ja se kumoaa näitä vanhoja. En osaa sanoa, miksi ratsastuksesta tuli minulle näin suuri juttu, ja miksi en oikein osaa olla sitä ilmankaan vaikka koko ajan kerron kaikille, että minä en enää ratsasta. Jossain mielessä se avaa minussa jotakin sellaisia kanavia, jotka ilman ratsastusta pysyvät suljettuina. Koen olevani kokonainen ja ehjä ihminen, linjassa ja maadoittunut, kun pääsen ratsastamaan ja se sujuu. Eihän siinä sen kummempia...