Mitä minä olen oppinut hevosista tähän mennessä

 Otsikon perusteella tästä on tulossa ylivoimaisesti lyhin blogiteksti ikinä, mikä on hyvä koska aikaa kirjoittaa on tällä kertaa rajallisesti. Miksi tämä aihe, eilen sattui tapahtumaketju, joka sysäsi taas pohdinnat liikkeelle ja sen perkaaminen täytyy tietysti tehdä julkisesti. No ei täydy, tämä oli huonoa huumoria. Kirjoitan siksi, että pidän kirjoittamisesta, ja toisaalta säännöllinen kirjoittaminen pitää kirjoittamiskykyä yllä, mistä voi olla hyötyä joskus tulevaisuudessa jossain yhteydessä, en tiedä. Janos on syntynyt heinäkuussa 2022, minä ostin sen marraskuussa 2022 ja siten se on nyt 2 vuotta noin 8kk vanha, minun omanani ollut 2 vuotta noin 4kk ja olen toiminut sen kanssa lähes päivittäin koko sen elämän ajan. Eli sen pitäisi olla minulle tuttu ja minun sille. Eilen oli päivällä tehty sellainen tarhamuutos että sen naapuritarhasta siirrettiin kaksi tammaa muualle ja tilalle tuli kaksi ruunaa. Vaikka Janos on edelleen varsin vauvamainen lähes 3-vuotias, jonkinlaista orin hormonitoimintaa sillä on, ja se oli hiukan hämmennyksissä ja niin sanotusti poissa ytimestään eilen iltapäivällä, kun itse menin tallille. Yritin pestä sen kinttuja talven kurakuorrutteesta, ja kun se ei oikein tahtonut tällä kertaa vapaana onnistua, arvelin ottaa sen kiinni. Tarhakaverin kanssa tuli jonkinlainen hässäkkä juuri kun olin pukemassa riimua päähän, minkä seurauksena minun selkä otti kiinni aitaan ja Janos sai minun käden kautta päähänsä tällin. Arvaahan sen, että se sinkosi maata kiertävälle radalle alle minun reaktioajan ja aivan tärinäkierroksille. Sen verran siinä on puhdasta arabiverta että aivan turha yrittää rauhoitella tuollaisen jälkeen. Siispä tarhakaveri joka onneksi ei saanut osumaa kiinni ja pois tieltä, ja jonkinlaisen metsästyksen jälkeen Janos kiinni. 

Mulle on käynyt näin aikaisemminkin, edelliskesänä kun Janos ja Pertsa olivat kahdestaan pienten poikien kesälaitumella ja samalla tavalla portilla riimun päähän pukemisen yhteydessä Janos sai portilta sähköiskun, jonka yhdisti riimun pukemiseen. Kun en heti ymmärtänyt silloin mitä tapahtui, en yrittänyt uudestaan ottaa sitä heti kiinni, tilanne eskaloitui ja häpesin silmät päästäni kun en kahteen viikkoon saanut omia hevosiani laitumesta kiinni omin avuin. Tarvittiin lopulta kolme ihmistä ja yksi ponitamma sekä kaverin poisto, jotta Janos antautui, silloinkaan ei minulle. No fiksumpi voisi ajatella, että otanpa sähkön pois päältä, kun menen ottamaan hevosia, ja näin toiminkin jonkun aikaa. Kunnes se taas jäi, kun toiminta alkoi rutinoitua varsin onnistuneeksi. Eilen ensimmäinen mietelmä oli, että voi hemmetti, en ole oppinut yhtään mitään, kun näin kävi taas. Taas olen mokannut ja taas mentiin takapakkia sata valovuotta ja taas tarvitaan kymmenien ihmisten apua että tilanne saadaan purettua. Vasta illalla kotona tajusin, että eihän siinä tällä kertaa käynyt niin, sain tarhakaverin melkein heti kiinni ja pois, Janoksen melkein heti kiinni, vein sen kentälle missä se sai juosta tärinänsä hikenä ulos ja sain sen vielä sieltäkin kiinni, tarhaan vietäessä portilla ei tullut enää ongelmaa ja kaverin palautuskin onnistui normaalisti. Mikä meni pieleen? Ei juuri mikään lopulta, kun ymmärsin heti, mitä tapahtui, ja mitä pitää tehdä, jotta asia saadaan korjattua. Joku toinen olisi purkanut tilanteen eri tavalla, joku olisi toiminut taitavammin ja tehokkaammin, hevosystävällisemmin tms, mutta minä omin resurssein toimin tällä tavalla oman hevoseni kanssa ja se toimi. 

Se että olen seurannut Janoksen elämää näin läheltä näin pitkään on havainnollistanut mulle sen, että sille kertyy hevoselle tyypillistä liikkumisen tarvetta, jos se ei pääse syystä tai toisesta juoksemaan ja riehumaan sitä itsestään ulos säännöllisesti. Kentällä vapaana se yleensä vaan juoksee itsensä hikeen, hiukan spurttailee ja pukittelee, vaihtelee suuntaa mutta juoksee, kunnes on valmis ja tulee kertomaan minulle että tää olis tässä. Se on silmin nähden rentoutunut ja puuskuttaa tyytyväisenä. Juokseminen nollaa sen tärinäkertymän, en tiedä millä sanalla sitä suomeksi kuvaisi mutta tension voisi olla englanniksi, jännite ehkä? Kun tätä jännitettä on kertyneenä jonkun verran tai runsaasti, Janos ei vaan pysty keskittymään ja yhteistoiminta on sille hankalaa. Luulen, huom. en tiedä, että se ei itse mahda sille mitään, se on biologinen ominaisuus sen kohdalla. Koulutuksen ja iän myötä tämän piirteen merkitys varmaan vähenee, mutta ei ehkä poistu kokonaan. Nyt jos joku siellä on todella tietävä hevosista, hevosten etiologiasta ja osaa sanoa, että tämä mun teoria ei ole mahdollinen, heittäkää vastapalloa! Uskon, että tämä liittyy hormoneihin, jotka ihmiselläkin ovat persoonallisuuden muodostumisessa osallisia. Juokseminen laukoo ihmisellä endorfiinia ja muuttaa muun muassa adrenaliinin ja muiden kemikaalien tasapainoa, mikä saa aikaan rentoutuneen ja hyvän olon. Veikkaan, että hevosilla on jotain vastaavaa, koska tiedän toisaalta sellaisia hevosia, jotka eivät siedä vapaapäiviä, ja sellaisia, joille on ihan sama vaikka välissä olisi kuukausi vapaata seuraavaan ratsastukseen. Ratsastaminen voi olla oikeasti vaarallista sellaisella hevosella, jonka liikkumisen tarve on patoutunut eikä sitä pääse purkamaan kuin ratsastukseen. 

No tämä tapahtuma tavallaan liittyy ja tavallaan ei liity siihen, että Janos on ori. Se on nyt mun vanhin ori, kun Pertsa siirtyi Tintin omistukseen ja muuttui ruunaksi. Nuorella orilla ikä korreloi jonkin verran positiivisesti orihormonien kanssa, mutta ei suoraviivaisesti ja poikkeuksia tietysti on. Kuten sanoin, Janos on edelleen tosi varsamainen, hirnuu esimerkiksi hirmu kimakasti juuri kuten varsat hirnuu, eikä mölise sillä tavalla kuin aikuiset orit. Mutta ilmeisesti tammat aidan takana merkitsi sille kuitenkin enemmän kuin olin ajatellut, koskapa se reagoi noin voimakkaasti siihen, että ne muuttivat pois. Samoin aiemmin talvella kun kokeiltiin yhdistää Reiska aikuinen minikokoinen poniori Janoksen ja Ripan kanssa, Janos kirjaimellisesti lyttäsi Reiskan tonttiin yhden kerran liikaa ja väliin tuli aita. Vielä vuosi sitten kesällä Janos pelkäsi ja kartteli Reiskaa laitumessa, kun Reiska oli päivänselvä laumanjohtaja eikä sitä uskaltanut kyseenalaistaa kukaan. Eli mulla on tässä meneillään se oppimatka, mitä orius merkitsee hevosen elämässä ja käyttäytymisessä. Koska mulla ei ole ollut aikaisemmin omia oreja, en tiedä niistä juuri mitään. Olen päässyt käsittelemään ja ratsastamaan aikuista oria vasta niin myöhään kuin viitisen vuotta sitten, kun tapasin Dandin Janoksen isän. Se oli toisaalta astuva ori, eli lähtöoletuksena tammat todellakin olivat sille tärkeitä, ja toisaalta se oli jo aikuinen, itsensä löytänyt ja hyvin koulutettu hevonen, eli siltä saattoi siitä huolimatta odottaa kuuliaisuutta ja hyvää käytöstä. Alun tutustelun jälkeen pärjäsin sen kanssa muuttumattomissa kotioloissa ihan hyvin, toki se oli myös erittäin kiltti ja ihmismyönteinen luonteeltaan. Vähän kärsimätön, kuten Janos, mutta äärimmäisen älykäs, mitä Janos vielä ainakaan ei ole. Sen kanssa oli hyvä opetella, kun se ei sumeilematta käyttänyt hyväkseen mun virheitä vaan lähinnä juoksutti mua kun en tajunnut että hevonen voi huijata ihmistä ihan 6-0. 

Dandi vaihtui Tarmoon, joka oli tullessaan 5-vuotias ja astuva ori sekin. Aluksi en siihen koskenut, koska kukaan ei tuntenut sitä vielä ja minä olin porukan heikoin lenkki ehdottomasti orin käsittelyssä. Mutta kun sekin havaittiin todella kiltiksi, aloin jotakin aina välillä sen kanssa tehdä, käytiin metsälenkeillä ja tehtiin maastakäsittelyjuttuja kentällä. Se oli selvästi epävarmempi itsestään kuin Dandi, se ei vielä oikein tiennyt, onko se pieni vai iso, ja mikä sen rooli on. Sen kanssa sai olla tarkempana, sillä se saattoi muuttaa toimintaansa yhtäkkiä, ensin olla kiltisti rinnalla ja yhtäkkiä napatakin käsivarresta, ei onneksi lujaa mutta kuitenkin, kiellettävä asia. Tarmon kanssa toimiminen vähän jäi kun se siirtyi ratsutukseen ja ostin itselleni Janoksen ja Pertsan, aloin keskittyä niihin. Alkuun ne olivat pikkuisia, joista alkoi kasvaa isompia, ja päivittäin niiden elämään osallistuminen on ollut kyllä antoisinta hevosteluaikaa ikinä. Varsojen opetuksessa on hauskaa se, että pitää olla todella luova. Tiedän, että moni kouluttaa varsat niin nuorina ja pieninä, että ne vain hyväksyvät asiat ja sillä tavalla kaikki on helppoa, alle vuotiaat seisovat käytävällä kahden puolen kiinni, hyväksyvät valjastukset ja näin. Se on heidän tapansa. Minä olen tehnyt hankalemman kautta ja opettanut asioita hevosten aikataulussa, yleensä tarhassa vapaana totuttanut asioihin ja sen verran päivässä, mitä niillä riittää mielenkiinto ja kärsivällisyys. Nuorella hevosella se ei montaa minuuttia kerrallaan ole joten siinä ei kannata paljon kämmäröitä. Harjoitusta on hyvä osata muuttaa lennosta kesken kaiken, tilanteen mukaan, ja olen huomannut sen olevan kätevää, että hevosia on vähintään kaksi, jolloin kun toinen kyllästyy ja menee touhuamaan jotain muuta, toinen yleensä haluaa jatkaa opiskelua. Sitten toinen palaa, kun toinen kyllästyy. Joskus on tottakai sellaisiakin päiviä, jolloin näkee heti, että tänään ei kannata yrittää mitään. 

Sitten tullaan siihen, että jotkut asiat tietenkin ja luonnollisesti tehdään siitä huolimatta, että hevoset näyttävät siltä, että ei tänään. Jos on vuolu tai eläinlääkäri varattu, hevonen otetaan kiinni, tuodaan talliin ja hoidetaan, eikä siinä ole mutinoita, se vaan yritetään tehdä mahdollisimman vähän epämukavaksi siitä huolimatta, että hevonen sanoi alun perin "ei" koko toimitukselle. Ja mitä tarkoitan mahdollisimman vähän epämukavalla, on se, että ollaan asiallisia ja oikeudemukaisia, ei välttämättä tehdä siten kuin hevonen haluaisi tehtävän, mutta esimerkiksi vuolu tehdään vastaanpistämisestä huolimatta mutta tehdään se nopeasti ja hyvin eikä jäädä turhaan hieromaan jotakin yksityiskohtaa kuten vaikkapa yksillä jalansijoilla seisomista koko toimituksen ajan. Väitän että hevosesta näkee sen, milloin sen kanssa voi ja kannattaa vääntää jostain koulutuksellisesta asiasta, ja milloin tärkeämpää on vaan saada jokin toimenpide tai vastaava tehtyä ja suurin piirtein hyvillä mielin kaikki osapuolet tapahtuneesta eteenpäin. Taas jos joku osaa ja tietää paremmin, nostan hattua. Koska aina joku osaa enemmän ja tietää laajemmin, se vaan on näin. Janoksen ja Pertsan lisäksi minulla on tässä ollut viime aikoina työn alla myös Ripa ja Dude, jotka ovat molemmat oreja ja syntyneet kesällä 2023 eli vuotta nuorempia. Niidenkin kanssa oltiin koulutuksessa auttamattomasti tavallaan myöhässä, ja ollaan edelleen, mutta toisaalta jos ajattelee, että hevosen todellinen ratsun ura alkaa vasta ehkä 5-vuotiaana, mihin on kiire perusasioiden opettamisella? Janos oli kaksivuotiskeväänä yhtä hankala esimerkiksi taluttaa kuin Ripa on nyt, ja nyt vuotta myöhemmin Janoksen voi taluttaa vaikka puuhun, joten uskon Ripankin vielä ehtivän. Dude on Jyväskylässä lainassa ja oppii siellä, todennäköisesti tehokkaammin kuin minun löysätempoisessa varsakoulussa. 

Aikaisemmin hevostelu-urallani olen ostanut myös nuoria hevosia, ja opin sen, että juuri ratsutusikään tulleiden nuorten hevosten ostaminen ei ole minun pala kakkua, koska ratsuttaminen on minun heikointa osaamisalaa. Eli kun en juuri mitään osaa, ratsuttamisesta tiedän minimaalisesti. Sen lisäksi kaikkein suurimmat virheet minun mielestäni hevosten käsittelykoulutuksessa on jo ehditty tehdä varsoille, ja ne siirtyvät tehokkaasti eteenpäin ratsuhevosen elämään, kun ihmisten tapa käsitellä hevosia on erilainen. Eli minun on ostettava joko aikuisia hyvin koulutettuja hevosia tai varsoja, jotka voin alusta lähtien käsitellä sillä tavalla, millä itse haluan jatkossa omia hevosiani käsitellä. Eikä kyse ole välttämättä isoista asioista, tempuista tai koulutuksellisista jutuista, vaan nyansseista. Esimerkiksi saako taluttaessa vetää. Joku ei edes huomaa, että antaa hevosen kävellä edellään ja pitää painetta narulla, ja kun ratsutusikäistä hevosta on talutettu tuhansia kertoja tällä tavalla, sillä on jo aika perustavanlaatuinen käsitys muodostunut siitä, että tämä on normaali tapa kulkea talutettuna. Kun minä en siitä pidä, minulla olisi kova työ opettaa se siitä pois, tai valita joku toinen hevonen. Tottakai uudelleen kouluttaminen on aina mahdollista, eikä aina edes kovin monimutkaista, mutta aina se on työtä lisää ja aiemmin opitun mukana on opittu myös juttuja jotka eivät heti näy päälle mutta voivat yllättävissä paikoissa hankaloittaa elämää tai uuden oppimista, kun ihminen ei tiedä mitä siellä on. Nuori hevonen on monesti vielä itsestään epävarma, joten se tarvitsee ihmiseltä tukea, ja mielestäni sitä on helpompi antaa silloin, kun hevonen ja ihminen ovat tuttuja keskenään. Esimerkiksi Janosta voin joskus kannustaa jopa tekemään väärällä tavalla jotakin, siis yleisesti oikeana pidettyä tapaa vastaan, kun näen tilanteen tuttuuden kautta laajemmin, kuin mitä hevosenkoulutusoppaaseen voidaan yleistetysti kirjoittaa. 

Olen ostanut myös muutamia aikuisia hevosia, ja kaikista näistä .. kuudesta aikuisesta tai nuoresta hevosesta yhteensä laskettuna yksi on ollut niin sanotusti terve. Ostaessani olen ollut tietoinen sillä tavalla että myyjä on selvittänyt minulle yhden näistä hevosista vammoista, eikä siinäkään tulleet hevosen kaikki lopulta löydetyt viat. Lopuissa neljässä ei pitänyt olla mitään vikaa, ja niistä yksi piti lopettaa heti kun vika löytyi. Eli. Olen oppinut, että lähtökohtaisesti ei kannata olettaa jonkun hevosen olevan täysin terve, jos terveellä tarkoitetaan täydellistä vapautta vaivoista. Sellaisia ei kauhean montaa ole. Sen sijaan ostaessa hevosta kannattaa jo ostohinnassa huomioida se, että hevosella todennäköisesti on jotakin terveysmurhetta, ja jos sillä kerrotaan olevan joku vaiva, se ei välttämättä ole sen ainoa vaiva. Hevosen omistaminen on ajallisesti hyvin vähän terveellä hevosella onnellisesti ratsastamista ja nousujohteisesti treenaamista, ja hyvin paljon erilaisten mahdollisten kipukäytösten ja oireiden pohtimista, tutkituttamista ja hoitamista. Jos muuten ei ole mitään murheita, hevoset ovat äärimmäisen onnettomuusalttiita eläimiä ihmisen rakentamissa ympäristöissä, ne kyllä löytävät keinoja vahingoittaa itseään. Osa hevosista on helpompia hoidettavia ja kiitollisempia potilaita, osa erittäin haastavia ja loput siltä väliltä. Onnittelut, jos olet sattunut hankkimaan sellaisen hevosen, joka antaa mutisematta vaikka puhdistaa haavaa päivästä toiseen. Eri asia on sitten ostaa hevonen, joka on jo valmiiksi kipeä, esimerkiksi jännevammaisia myydään paljon kuntoutuksen kautta uudelleen käyttöön. Luodaan maisema pontentiaalista, jossa hevosta voi hoitojakson jälkeen huoletta jälleen ratsastaa. JOS sillä on VAIN se yksi jännevamma, joka paranee ennusteen mukaisesti. 

Mikä tämän kaiken pointti on, hukkasin sen ehkä jo. Hevosista oppiminen on kuin elämäm kova koulu siinä mielessä, että jokaiselta kohtaamiselta voi oppia jotakin, eivätkä opitut asiat välttämättä etene mitenkään lineaarisesti tai linkity kunnolla mihinkään. Jonkin teemakokonaisuuden oppiminen sitten on itsen vastuulla luoda se yhteys fragmenttien ympärille. Esimerkiksi ratsastus voi olla tällainen juttu, ponikoulussa oppii että kun vetää vasemmasta ohjasta, poni kääntyy vasemmalle ja oikeasta niin oikealle, kun vetää molemmista se pysähtyy ja kun potkaisee jaloilla, se lähtee liikkeelle. Ja kun tätä kaikkea tekee samaan aikaan, se peruuttaa. Sille pohjalle lähdetään sitten rakentamaan ratsastustaitoa, jossa jokainen ratsastettu hevonen opettaa jonkin jutun, ja itse pitää liittää ne jutut toisiinsa oman analyysin perusteella. Ja huomata, että ponikoulun opit eivät itse asiassa mikään niistä pidä paikkaansa. Hevonen ei käänny sisäohjasta vetämällä jne. Minäkin, vaikka ratsastan tätä nykyä niin vähän että taidot menee takapakkia, opin viime syksynä ihan valtavan suuren osasen ihan pyytämättä ja yllättäen, kun tunsin omassa ahterissa sen, miltä tuntuu kun hevonen oikeasti taivuttaa takaosan alle. Harmi etten päässyt jatkamaan tämän hevosen kanssa opettelua sen erän perään, mutta toisaalta, ei ratsastus olekaan minulle mikään pääjuttu hommassa enää ollut aikoihin. Tätä ennen sen, miltä tuntuu kun rintakehä nousee, opin Dandin kanssa aikoinaan, ja pehmeän niskan merkityksen opin Rampelta vuoden 2019 tietämillä. Yhdistämällä nämä palaset voin ajatella, miltä tuntuu, kun hevonen on oikeasti siinä muodossa, missä sitä kuuluisi aina ja alusta lähtien ratsastaa. Nyt, 41-vuotiaana opin sen. Tämä on juuri tällaista, sieltä täältä nyhtämistä. 

Ennen kaikkea hevosilta oppiminen on sen jatkuvaa myöntämistä, kuinka vähän tiedän. Ymmärrän, kuinka vähän ymmärränkään. Jatkuvaa toivetta siitä, että tietäisinpä enemmän, ymmärtäisimpä laajemmin. Samalla kehittyy silmä nähdä ja lukea hevosen sanattomia viestejä, ja tuttuuden kautta peilaaminen siihen, mikä juuri tälle hevoselle on ominaista ja miten juuri tämä hevonen oppii. Esimerkiksi olin hiukan harmissani siitä, että ratsastusmahdollisuudet tuntuu karkaavan minulta aina vaan, ja kiukulla ajattelin että no, koulutan Janoksen ratsuksi alkuun aikomaani aikataulua nopeammin, jotta pääsen ratsastamaan sillä. Nyt kun olen katsellut sitä tämän ajatuksen kautta, olen ymmärtänyt, että hiiteen minun aikataulut, se ei ole lähimainkaan valmis ja vielä ainakin vuoden se saa vaan olla ja oppia näitä muita asioita. Jokapäiväisessä toiminnassa kehittyy ja kasvaa kuitenkin tuttuus ja luottamus, ehkä se on riittävä viemään meidät yhdessä oriutumisvaiheen epävarmuuden yli aikuiseksi tasapainoiseksi oriksi ja sen omistajaksi, tai sitten tulee joku mutka matkaan ja se menee myös ruunaukseen. Typerintä ehkä ikinä on pitää jääräpäisesti kiinni ennalta päättämästään suunnitelmasta siitä huolimatta, että hevonen sanoo, että ei tämä mene näin ja minä en halua tätä, hommat alkaa mennä pieleen ja luottamus kärsii, mutta koska joku tietty tavoite on saavutettava niin ihminen toimii. Toisaalta haaveiden eteen on tehtävä töitä, se on selvä, mutta ehkä omalla kohdallani ainakin on syytä erottaa haaveet erikseen ja hevosten kanssa elämisen todellisuus erikseen. Elän unelmaani siltä kantilta, että elän hevoselämää, mutta sen yksityiskohdat ovat enemmän hämärän peitossa. Usein se on kovaa työtä, kylmyyttä, märkyyttä, likaisuutta, kaikkia mahdollisia ruumiin eritteitä kaikkialla, valvottuja öitä ja särkyjä. Mutta se on myös tervehdyshirnunta kun tallin pihalle kävelee. Ehkä itselleni tärkein juttu minkä olen hevosilta oppinut on, että minä olen heidän mielestään luotettava ja hyvä tyyppi, odotettu päivästä toiseen ja minun luo on kiva tulla. Jotain olen tehnyt siinä kohtaa oikein, vaikka kuinka paljon olisi mennyt mönkäänkin.