Ei mua varten tarvi keittää

Aika moni suomalainen tietää tämän jutun, menet johonkin käymään ja siellä kysytään otatko kahvia. Siihenhän suomalainen yleensä vastaa jotakin tyyliin "Voin ottaa jos muutkin juo mutta yksin minua varten ei tarvitse keittää". Vaikka mieli tekisi niimpirusti kahvia. Rupesin miettimään tätä, kun ärsyynnyin siihen, että välillä kuten juuri nyt, minusta tuntuu siltä, etten voi elämässäni tehdä sitten niin yhtään mitään mitä haluan, koska "ei mun tarvi". Kuinka moni tunnistaa tämän itsessään? Minä en tarvi, minulle ei tarvi, minä voin olla ilman, minä voin luopua, joku muu voi ottaa minun osuuden, jne. Ja kun kyseessä on juuri se nimenomainen asia, jonka kaikkein eniten maailmassa haluaisi, mutta suusta tulee ulos vain "en minä tarvi". Muita kaltaisiaan on minä voin maksaa, minä voin tehdä, minä voin auttaa, minä voin hoitaa, minä voin järjestää. Minä voin tinkiä omasta osuudestani joka minulle järjen mukaan kuuluisi, mutta miksi. Olen aika syvissä mietteissä tämän asian kanssa, koska minua on lapsesta asti sanottu itsekkääksi, laiskaksi ja kiittämättömäksi, noin muun muassa. Miksi minä sitten koen että luovun tosi paljosta, vaikka toiset kokevat, että olen itsekäs? Miksi minä luovun kaikesta siitä, minkä haluaisin saada, saavuttaa ja pitää? 

Asia pompahti pintaan, kun korkeakoulujen yhteishaku päättyi enkä minä sitten lähettänyt hakemusta. Olen kaksi vuotta nyt tuhertanut opintoja päätoimisen opiskelijan tahdilla kokopäivätyön rinnalla, tähtäimessä aloittaa tutkinto-opiskelijaksi hakeutumisprosessi juuri tänä keväänä kun sata pistettä on koossa. Mutta koska paljon parjattu aikuiskoulutustuen poistaminen toteutui, ei minulle ole taloudellisesti mahdollista enää opiskella päiväopintoja. Työssä on ihmisen käytävä. Olen kokenut tämän muutoksen aikaisemminkin henkilökohtaisesti epäreiluna, mutta nyt se läsähti niin konkreettisesti päin naamaa, että rupesi ärsyttämään. "Ei minun tarvitse päästä opiskelemaan, on ihan ok minulle että tulevaisuuden suunnitelmani meni viemäristä siinä samalla." Eikä ole! Vituttaa kuin pientä eläintä, se ala ja ura mistä koin että minun rahkeillani saattaisi olla mahdollista hankkia työ, jossa joka ikinen päivä ei tarvitsisi neljältä aamulla olla raaputtamassa auton tuulilasia ja palkkakin kohtaisi jälleen hintatason. Ei, se ovi sulkeutui minulta, mutta moni muu voi hakeutua. Tietenkään en tiedä heidän tilanteitaan, eikä asia ole heidän vikansa, kaikki tsemppi niille jotka jaksavat opiskella. Mutta minun kahden vuoden rypistykseni näyttää tällä hetkellä turhalta. Jos olisin käyttänyt sen rahan ja energian vaikkapa laadukkaisiin ratsastustunteihin, osaisin ehkä nyt jo oikeasti ratsastaa, esimerkiksi. Eihän opiskelu koskaan ole täysin turhaa, mutta päämäärän kadottua tuntuu kyllä siltä, että muuta pointtia hommassa ei tällä hetkellä ole. 

Samaan kuohuntaan nousi pintaan sitten ärsytys kaikkea muutakin kohtaan, missä en voi tehdä niitä asioita sillä tavoin, kuin oikeasti haluan. Koska niitä ei rajoita opintotuki, vaan minä itse. Jatkuvasti kieltäydyn asioista, joita haluaisin, ja teen asioita, joita en haluaisi, jotta en olisi se itsekäs. Tällä eleellä toivon tietysti saavani kiitosta. Mutta todellisuudessa en saa sitä, vaan oletuksen siitä, että jatkossakin teen, hoidan, maksan, luovun, mitä ikinä. Koska ne ihmiset eivät tiedä, että minä haluaisin jotakin, kun minä en sitä koskaan sano ääneen. Eli onko itsekkyyden välttelystä lopulta hyötyä, jos ajautuu sen myötä miellyttämään vähän kaikkia ja elämään sellaista elämää, joka ei tunnu yhtään omalta? Ehkä sittenkin olisi helpompi vaan kestää se itsekkyyskritiikki ja tavoitella juuri niitä juttuja, joita oikeasti haluaa. Joku ehkä nyt miettii, että eihän tällainen voi iso ongelma olla. Ei ehkä voikaan, mutta yllättävän laajalti se tuntuu vaikuttavan, kun näin uudesta näkökulmasta omaa elämän kenttäänsä katselee. Töissä on eri työvuoroissa muodostunut erilaisia pieniä tehtäviä, jotka eivät itse asiassa kuulu vuoroon, vaan ovat ihan tiettyjen henkilöiden palvelemista, siitä on tullut normi. Koska se käy minulle, olen niin nopea ja reipas että minä voin hoitaa. Saman tyyppisiä ihan pieniä, lähes huomaamattomia juttuja sisältyy kaikille elämän alueille, ihmissuhteisiin, kotiin, harrastuksiin, sano sinä. Yksi raaimmista on ehkä lepo, huomaan ajattelevani että ei minun tarvitse levätä niin paljon kuin minun tarvitsisi levätä, jotta palautuisin ja jaksaisin kunnolla. 

Johonkin asti omista tahtomisistaan jaksaa taistella, mutta lopulta on helpompi taipua, kuin jatkaa, jos vastapuoli ei ole yhtään vastaanottavainen. Ehdoin tahdoin en kuitenkaan halua aiheuttaa riitoja tai kahnauksia, vaikken mikään riidanvälttelijä olekaan. Välillä olen yrittänyt nostaa asiaa esiin eri yhteyksissä, että miksi minä koen olevani palvelijana vähän jokaiselle, mutta yleensä ihmiset eivät ymmärrä yhtään, mistä höpisen. On helpompi luovuttaa, "ei minun asiallani ole väliä". Asian ydinhän ei ole muissa ihmisissä. Se on minussa, kun minä sanon mitä en tarkoita ja tarkoitan mitä en sano. Mutta miksi? Jossain siellä pohjalla minä olen sitä mieltä, että olen sen verran arvottomampi kuin muut, että muiden tarpeet menevät minun tarpeiden edelle. Että muilla voi olla oikeus ilmaista itseään, minulla ei niinkään. Ja muut voivat ottaa minulta minun resurssejani, koska he nyt vaan voivat. Jos minä ottaisin toisilta jotain, huutaisi kokonainen kuoro ihmisiä elämäni varrelta, kuinka itsekäs olenkaan. Mutta nykyaikana kuuluu olla itsekäs. Minun ikäluokkani on kasvanut eri opissa kuin nykynuoret, ja tavallaan näen siinä järjestelmällistä kulttuurieroa sen suhteen, kuka ottaa ja kuka antaa. Vuorotyössä me vanhemmat tehdään ne vuorot jotka listassa lukee, omiin hautajaisiin saattaa saada palkattoman vapaan. Nuoret taas käyvät kauppaa vuoroilla, vaihtelevat niitä ja hankkiutuvat niistä eroon sen mukaan, mikä oma tilanne on. Hyvällä kelillä ei kannata mennä töihin, ja yksi pyhävuoro vastaa kahta tavallista joten yhden voi jättää kokonaan pois jos onnistuu saamaan yhden sunnuntain. 

Jossain aiemmassa tekstissä itsekin kirjoitin, että työelämä kaipaa optimointia. Se on asia, jota nuoret toteuttaa, ja mitä me rappeutumisvaiheessa olevat emme ymmärrä. Meille on opetettu vastuunkanto, rehellinen työnteko ja se että työssä käyminen ylipäätään on hyve, tai ainakin itse kuvittelen oppineeni näin. Ja silmiä kärventää katsoa nykymenoa, jossa työllä ei ole arvoa, työtä shoppaillaan samalla tavalla kuin kulutushyödykkeitä ja töissä ollessa aika minimisuorite riittää. Sen täytyy riittää, koska jos alettaisiin vaatia enemmän, porukka kaikkoaisi. Siellä seassa sitten minä olen oman matalan itsetuntoni kanssa tallottavana, kun yksi haluaa tuon ja toinen tämän ja mennen tullen kävelevät minun yli koska en sano siihen mitään. Ihan samalla tavalla kaikilla elämän alueilla, esimerkiksi harrastuksessa minä voin ihan hyvin seistä vaikka päälläni jonglööraamassa hevosenkengillä, jos se saa muille aikaan hyvän mielen. Paitsi etten halua, mutten sano sitä. Haluan ratsastaa, mutten sano sitäkään, koska ei minun tarvi ratsastaa. Eikö olekin sekavaa? Turhaksi kääntyneistä psykologian opinnoista opin ehkäpä tärkeimpänä juttuna sen, että ihmiset eivät näe meitä sellaisina, jollaisia me ajatellaan olevamme ja mihin me ajatellaan pystyvämme, vaan sellaisina, mitä he ovat nähneet meidän tekevän. Eli kun minä sanon aina ja joka asiaan "ei mun tartte saada" ihmiset ilman muuta olettavat, että olen sellainen. Miksi he olettaisivat mitään muuta? Se, että minä pyöritän tätä koko kaaosta päässäni koko ajan kieltäytymisen taustalla, ei näy mihinkään eikä kenellekään, muuten kuin ehkä alakuloisuuten tai jonain poissaolevuutena. 

Me ihmiset ollaan sellaisia, että meille on kauhean tärkeää, mitä toiset meistä ajattelee. Minäkin muistan kuulleeni lapsena, että naapurit ajattelee pahaa, kun näkevät minun pukeutuvan mustaan nahkatakkiin. Se mitä naapurit ajattelee, oli tärkeämpää, kuin se, mitä minä halusin pukea päälleni. Meidän aivot on evoluution historiassa kehittyneet näin tehokkaiksi osin juuri siksi, että vaikutelman antaminen ja ylläpitäminen sekä oman luotettavuuden promotointi ovat olleet niin olennaisen tärkeitä hengissä pysymiselle. Nimittäin lauman kannalta negatiiviset ihmiset on suljettu lauman ulkopuolelle, jolloin he ovat olleet huomattavasti suuremmassa uhassa joutua petojen tai vieraiden laumojen saaliiksi, tai ainakin ilman perillisiä. Sen vuoksi meillä kaikilla on jossain määrin olemassa vaisto pysyä hyväksyttynä ryhmään ja välittää siitä, mitä muut meistä ajattelee. Ryhmää vastaan kapinointikin pohjaa samaan logiikkaan, ainoastaan käänteisenä. Ihmisen kommunikaatiolle on ominaista yhteisymmärryksen hakeminen. Informaatiota ei pelkästään vaihdeta puhujien kesken, vaan molemmat pyrkivät koko ajan vakuuttamaan keskustelukumppanin siitä, että oma näkökanta on oikea. Sitä ei välttämättä arjessa huomaa, mutta ihmisen kommunikaatiota ilman manipulointipyrkimystä ei oikeastaan ole. Sama pätee sosiaaliseen mediaan, kirjoihin, kaikkiin asioihin, jotka kommunikoivat jotakin meille. Jotakin halutaan ilmaista ja se halutaan saada perille siten, että lähettäjän intentio tulee oikein ymmärretyksi, yhteisymmärrys saavutetaan viestin lähettäjän haluamalla tavalla. 

Sen vuoksi, jos minä sanon että minulle ei tarvitse keittää kahvia, on olemassa hyvin korkea todennäköisyys että vastaanottaja ymmärtää sen juuri kuten teksti kuuluu, eikä keitä minulle kahvia. Ja minua harmittaa. Koska minun manipulaationi on ainakin kaksinkertaista, ellei vielä enemmän kieroutunutta. Minä tarkoitan, että keitä minulle kahvia ja ymmärrä nyt vähintään laittaa vielä kauramaitoa reilu loraus sekaan, iso muki eikä mikään sormustin. Mutta mistä ihmeestä se vastaanottaja sen voisi ymmärtää, kun telepatia ei kuulu ihmisen psyykkisten kykyjen valikoimaan ainakaan virallisesti. Toistan nyt vielä kerran jotta kukaan ei turhaan pahoittaisi mieltään, me kaikki manipuloidaan toisiamme ja ihan koko ajan. Ei ole mahdollista luoda täydellisen tasa-arvoista argumenttia tähän maailmaan, joka on rakentunut kielen varaan, joka on rakentunut ihmisen kognition varaan, joka on rakentunut sosiaalisen juoruilun varaan. Siispä tavallisessa käytössä siitä ei tarvitse murehtia, mutta voi olla jossain määrin hyvä olla tietoinen, että jokaiseen lauseeseen sisältyy pyrkimys vakuuttaa toisia, esimerkiksi luoda heille mielikuvaa itsestä. Kuitenkin osa meistä on selvästi taipuvaisempia manipulaation käyttöön kuin toiset, ja osa kehittää taitoaan pelailemalla esimerkiksi sosiaalisia pelejä. Siihenhän aivot on tehty, muun muassa. Kuka sanoi, mitä ja kenestä, on vielä yhden tason manipulointia, kanssaihmisen asettaminen kolmatta vastaan toisen tason, ja sitten voisi jo sanoa että uhrin elämän ja psyyken pikkuhiljainen nakertelu kolmannen tason manipulaatiota. Joka saattaa täyttää jo jonkinlaisia riiston ja hyväksikäytön tunnusmerkkejä ollen näin jopa rikos. 

Siksi kun me kommunikoidaan, vastakkain on osapuolten erilaiset manipulaatiostrategiat. Minä ehkä uhriudun, kun kieltäydyn kahvista vaikka haluaisin sitä, ja toivon toisen huomaavan, että oikeasti haluan kahvia. Vastapuoli taas saattaa näennäisen huolettomasti jyrätä minut ja mielessään nauttia siitä, että minä en saanut mitä halusin, kun hän ei keitä sitä kahvia kun en kerran halua. Uskomattoman paljon enemmän on meneillään kommunikaatiossa koko ajan, kuin mitä ikinä pystytään puhutusta tekstistä ja kehonkielistä litteroimaan. Kaiken pohjalla vaikuttavat ne perustavanlaatuiset käsitykset itsestä, joiden läpi me maailma nähdään ja koetaan. Voidaan puhua skeemoista, tunnelukoista tai traumoista, mikä psykologian suuntaus itselle on läheisin. Minun ilmitason kieltäytymiseni ja tarvitsemattomuuteni taustalla voi olla esimerkiksi alistuminen, uhriutuminen, vaativuus itseä kohtaan ja arvottomuus, siellä ne vaikuttaa hankaloittamassa kommunikointia. Jonkun tosijyrän taustalla taas saattaa olla oikeutus tai vaikkapa impulssien kontrolloimattomuus. Ja varhaisemmat kiusaamiskokemukset voivat tulla ulos vaikkapa merkitystasolla toisten kiusaamisena, vastapuolen ilman kahvia jäämisestä tulevana hyvänä mielenä. Näihin kannattaa tutustua, jos yhtään kiinnostaa. Jos tuntuu, että omassa elämässä arjessa tai kommunikaatiossa on jotakin ongelmaa, muttei oikein saa kiinni, mikä se voisi olla, tunnelukoista lukeminen saattaa olla hyvä pää aloittaa itsetutkimus. Ne ovat psykologian teemoista aika helppotajuisia, ja niistä on olemassa erilaisia testejä, joilla voi tarkastella, löytyykö itseltä joitakin tunnelukkoja korostuneena. KG.

Takaisin ehkä asian pointtiin. Tutkimusmatka itseen on elämänmittainen homma, kuten aiemminkin todettua. Se voi näyttäytyä henkisenä kasvuna, minuuden kriisiytymisenä, traumojen purkamisena, mitä kullekin vastaan tulee, tai joku voi kieltäytyä siitä ja elää koko elämänsä pitäen tiukasti yllä tarinaa itsestään, johon uskoo. Jos polulle lähtee, se ei tule päätepisteeseen ennen kuin mato mullan alla korvalehteä nakertaa. Sitten siinä tuppaa käymään näin, että hetken aikaa tuntuu kuin kaikki solmut olisi avattu ja tie aukenisi suorana ja selkeänä pitkälle horisonttiin. Kunnes BUM tulee uusi ongelma jolle aiemmin on ollut sokea, käsittely alkaa alusta ja taas myllätään pohjamutia niin että roiske käy. Nyt ihmiselle on elintärkeää kokea minuuden jatkuvuutta, eli ymmärrystä siitä, että minä olen sama kuin olin lapsena, kymmenen vuotta sitten, ja minä tulen olemaan sama minä vielä huomenna. Jos tätä kokemusta ei ole, puhutaan yleensä mielenterveyden tai esimerkiksi muistin ongelmista. Sen vuoksi nämä uudet oivallukset on käytävä läpi ja sijoitettava osaksi elämäntarinaa, omaa historiaa ja identiteettiä. Jos esimerkiksi sinä lähdet tutustumaan tunnelukkoihin, oivallat ja pyörittelet, tulet todennäköisesti miettineeksi elämäsi alusta alkaen vähän uusiksi tämän tunnelukkoasian pohjalta. Miten joku tapahtuma joskus muinoin vaikutti juuri tämän tunnelukon kehittymiseen, jne. Kunnes pohdinta tulee valmiiksi ja tunnet saavasi jonkinlaisen rauhan asian kanssa, se voi unohtua ja elämä tuntuu selkeältä. Se on tyyntä myrskyn edellä, sano. 

Minä oivalsin, että ei ole itsekästä sanoa ääneen, että minä olisin perkele halunnut tutkinto-opiskelijaksi uudestaan. Ehkä jonain päivänä se on mahdollista, jos saan säästettyä kahden vuoden työelämäexitin verran puskuria. Tai sitten tulee jokin uusi idea ja nämäkin opinnot päätyvät vielä jollain tasolla osaksi jotain muuta suunnitelmaa. Samalla oivalsin, että jos haluan kahvia, on parempi sanoa että joo otan, kiitos. Jos haluan ratsastaa, on parempi.. ostaa ratsuhevonen. Ja niin edelleen. On tehtävä, ei pelkästään ajateltava. Koska homma menee niin, että ensin pitää tehdä, ja ihmiset näkee sinun tekevän, jos näkee, ja muodostaa sen perusteella sinusta mielikuvan, jos muodostaa. Se ei mene niin päin, että sinä haluat olla jonkinlainen, ja lähdet todistamaan, että olet sellainen. Tai siis psykologiassa voi mennä, mutta noin elämässä. Parasta on vaan tehdä asioita, joita oikeasti haluaa tehdä, ja siitä sitten muodostuu se julkinen kuori, joka toisille näkyy. Jos tekee sydämestään mitä haluaa, on niin sanotusti linjassa, kyllä se välittyy. Kuuntelin juuri podcastia yrittämisestä, ja siinä monikin eri yrittäjä totesi, että sinä vaan valikoit sen homman mikä todella sytyttää ja mihin itsellä on palo, ja lähdet tekemään. Se joko tuottaa tai ei tuota, mutta ainakin teet rehellisesti. Versus yrittäjäksi ei tulla siten, että joka puolelle julistaa olevansa yrittäjä ja painavansa kovaa duunia, mutta käytännössä kukaan ei näe missään mitään muutosta. Voi toki olla, että pinnan alla tapahtuu, mutta jos se jää pinnan alle, ei siitä taidan olla mitään hyötyä. Matkalla kohti itseä, sen tietämistä mitä todella haluaa ja mistä todella pitää, lähtee vaan sitä kohti niin kommunikoimalla kuin tekemällä, niin pakkohan sen on olla oma polku. Kaikkia tällaisia oivalluksia voi siellä tulla, ja niistä muodostuu askelmia riittävän pyörittämisen jälkeen.