Vilosoviaa

 On olemassa sellainen tiedon tuottamisen muoto kuin keittiöpsykologia. Se tarkoittaa psykologiatieteestä irrallista mutu-psykologiaa, mielen ilmiöiden selittämistä ilman tieteen tuottamaa faktapohjaa. Yllättävää kyllä selitykset saattavat olla hyvinkin lähellä sitä, mitä tutkitusti ilmiöiden taustalla todella on. Vaikuttaa siltä, että ihmisellä on jonkinlainen intuitiivinen aavistus siitä, miten mieli toimii, vaikkei olisi aiheeseen mitenkään perehtynyt. Viime aikoina olen miettinyt sitä, onko olemassa vastaavaa mutu-filosofiaa. Filosofiahan on kaikkien tieteiden äiti, tai ehkäpä se jakaa podiumin fysiikan kanssa, en osaa sanoa. Mutta siinä missä monet muut tieteenalat tarkastelevat ilmiöitä maailmassa jostakin valitusta todellisuuden näkökulmasta käsin, filosofiassa pohditaan, onko todellisuus ylipäätään olemassa. Filosofiset kysymyksenasettelut ovat haastavia siksi, että niitä täytyy yleensä miettiä oman näkökulman ulkopuolelta. Jos ei ole tottunut ikään kuin laajentamaan omaa ajatteluaan, voi olla jopa pelottavaa yrittää hahmottaa, että ei ole mitenkään välttämättä fakta, että minä itse olen olemassa tai että kukaan muu on minun lisäkseni olemassa. Silti moni meistä pyörittelee filosofisia pohdintoja jossain mielensä syövereissä aina silloin tällöin. Voisikohan se olla sitten vilosoviaa, keittiö-filosofiaa? 

Ihminen hyvin usein väistää sen, että jokainen meistä suhtautuu kaikkiin asioihin ja elämään ylipäätän ensisijaisesti aina omasta näkökulmastaan käsin. Olen aikaisemminkin kirjoitellut siitä, miten haastavaa vuorovaikutus on, kun kaksi eri näkökulmaa täytyy saada riittävän lähelle toisiaan, jotta yhteisymmärrys voi löytyä ja kommunikaatiossa on jotakin järkeä. Ajatellaan vaikka sitä että minä juttelen talitiaisten kanssa, jotka käyvät tuossa aterioimassa talviruokintapaikallani. Todellisuudessa ne tuskin ymmärtävät juuri mitään siitä mitä sanon, ehkä oppivat siihen että kun minä siellä käyn, syöttötelineisiin ilmestyy lisää popsittavaa. Minun ja heidän näkökulmat ovat varsin etäällä toisistaan. Täysin eri kieltä puhuvien ihmisten välillä voi olla jonkinlaista viestinvaitoa vaikka sanallisesti ei yhteisymmärrystä saataisikaan aikaan, elekieli kun on jossain määrin universaalia ja hymy sulattaa jäätä. Silti vaikka minä suomenkielisenä juttelen suomea äidinkielenään puhuvan työkaverini kanssa, ja periaatteessa viesti on ymmärrettävissä täysin, voi hyvin olla, että näkökullmat ovat edelleen tosi kaukana, kun vuorovaikutukseen ei todella keskitytä ja yhteisymmärrykseen pääsy ei ole tärkein tavoite. Voi olla että minä sanon kuu ja hän ymmärtää maa ja sitten me jatkamme töitämme kuvitellen että kaikki ok. Sillä yksi tärkeä kynnys kommunikaatiossa on tulkinta. 

Me tulkitsemme aina ja kaikkea, koko ajan. Sain jokunen vuosi sitten lahjaksi kirjan "Saatan olla väärässä", aivan loistava teos ja avaa ajattelua ihan todella. Kuvittelin ymmärtäneeni sen täysin silloin, kunnes nyt tajusin että olin väärässä. Ja saatan nytkin olla väärässä, jopa todennäköisesti olen. Suosittelen lukemaan tuon pienen kirjasen, ja siten, että muutaman vuoden välein lukee sen aina uudelleen. Se aukeaa eri tavalla riippuen siitä, missä kohtaa omaa näkökulmaansa kulloinkin sijaitsee. Koska me emme katsele maailmaa pelkästään horisontaalisesti eri näkökulmista, vaan myös eri syvyystasoilla. Olemme leikkauspiste kahden akselin välillä. Ja nyt olennainen nootti joka pitää muistaa: kun puhun tasoista, en tarkoita minkäänlaista laadullista paremmuutta tai huonommuutta. Taso ei tässä kohtaa merkitse kehitystä tai taantumusta. Se merkitsee syvyyttä. Kognitiivisessa psykologiassa käytetään kategorisoinnin käsitteistöä, puhutaan yläkategorioista ja alakategorioista joita voi periaatteessa olla loputtomiin. Se mitä pienemmistä osasista puhutaan, ei tarkoita sitä, että kyseessä olisi jotenkin parempaa tietoa, se on vain tarkempaa. Arkielämän esimerkki tulee taas töistä. Eletään tammikuun joulun lihapatojen jälkeistä vegehaasteaikaa ja kauppa pursuaa erilaisia vegaanisia tuotteita. Minulla on aika iso ongelma ryhtyä käyttämään niitä, koska en tiedä, MITÄ ne ovat. Yläkategorian käsite puuttuu. On kyllä ainesosaluettelo ja siitä mihin hyllyyn mikäkin mössö on sijoitettu, voi päätellä mihin tarkoitukseen se on tehty, mutta "ruoanvalmistustuote" ei kerro minulle mitään siitä, mikä tuote on kyseessä. Tällöin alakategoriat eivät tarjoa parempaa tietoa. 

Törmäsin netissä terapiamuotoon, jota mainostetaan erityisesti sillä, että emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin me itse olemme. Tulkitsemme. Minäkin olen messunnut vuosikaudet siitä, että pitää olla avoin maailmalle ja asioille ja antaa niiden olla juuri sellaisia kuin ne ovat, nähdä maailma sellaisena kuin se on, ja näin edelleen. Mutta onko se mahdollista? Tullaan vilosoviaan. Koska se mikä minä olen, geneettisesti ja ympäristön vaikutuksesta, vaikuttaa jopa ehkä sataprosenttisesti siihen, miten minä näen ja ennen kaikkea ymmärrän maailman, ehkäpä minä en pysty kohtaamaan maailmaa sellaisena kuin se on. Kognitiivisessa terapiassa olennainen käsite on skeema, perustavanlaatuinen käsitys itsestä jonka läpi maailmaa katsotaan ja tulkitaan. Ikään kuin esimerkiksi ne vaaleanpunaiset lasit silmillä maailma nähdään vaaleanpunaisena. Tai ihminen, joka on psykologisesti jatkuvassa hälytystilassa näkee ympärillään valtavan paljon potentiaalisia vaaroja ja uhkia. Tai ihminen, joka kokee psykologista turvaa saattaa jopa jättää huomaamatta todellisia vaaranpaikkoja. Me näemme maailman sellaisena kuin me itse olemme. Ja taas tullaan vuorovaikutukseen, me tulkitsemme toisten ihmisten sanoja, eleitä, ilmeitä jne. tukemaan ensisijaisesti sitä, mikä ennakkokäsitys eli skeema meillä itsellämme on. Me emme kuule toisten sanoja sellaisena, kuin he ne tarkoittavat, vaan sellaisena kuin itse ne haluamme kuulla. Vaikkakaan haluaminen ei tässä kohtaa ole ollenkaan tietoista ja tarkoituksellista, skeemat voivat olla hyvin hyvin syvällä ja tiedostamattomia. 

Vilosovisesti mietin, onko vuorovaikutus ylipäätään mahdollista. Psykologiassa ihmisten välisen vuorovaikutuksen mahdollistajana pidetään mielen teoriaa, kykyä ymmärtää että toisella ihmisellä on omista poikkeavia mielen sisältöjä ja toisen ihmisen tunteet ja ajatukset ovat ymmärrettävissä mutta erilaiset kuin itsellä. Toisen näkökulmaan asettuminen on mahdollista. Joskus tätä kykyä on pidetty pelkästään ihmisille ominaisena, mutta nykyään aletaan ymmärtää, että ainakin jossain määrin se on mahdollista myös joillekin muille eläinlajeille. Asian tutkiminen vain on hankalaa, koska eläimet eivät raportoi sanallisesti, mutta tieto lisääntyy silti koko ajan. Mutta siitä huolimatta, että meillä on mielen teoria käytössämme, me tulkitsemme niin valtavasti, että ehkä sittenkään emme ymmärrä viestiä sellaisena kuin se on. Psykologiassa viestin vaihtamiseen riittää, että yhteisymmärrys löytyy ja synkronoitu toiminta mahdollistuu. Filosofiassa voitaisi miettiä sitä, onko viesti enää se sama jonka lähtettäjä koodasi matkaan, kun se saavuttaa vastaanottajan ymmärryksen. Jos viesti ei siirry sellaisenaan, täydellinen vuorovaikutus ei toteudu. Filosofia on aika ajoin varsin kaukana arkielämästä, asia josta se ei ole ollenkaan huolissaan. 

Olin väärässä kirjan "Saatan olla väärässä" kohdalla. Ymmärsin sen yhdellä tasolla ja kuvittelin ymmärtäneeni sen kokonaan. Mutta netissä kiertää myös sellainen mietelause, että "ihmiset ymmärtävät sinut sillä tasolla, jolla itse ovat". Ja sekin pitää paikkansa, nyt ymmärsin yhtäkkiä kirjan eri tasolla, olen itse nyt eri tasolla kuin tuolloin ensi kertaa lukiessani. Ja edelleen suuri disclaimer: en ole nyt paremmalla tasolla tai en aiemmin ollut huonommalla tasolla, olen eri tasolla arvottamatta tasoja millään tavalla. Suomeksi syvyyden mittaristossa ei vain oikein löydy muuta sanaa kuin taso, joka jossain käytössä linkittyy myös arvottamiseen. Olen miettinyt sitä, että kommunikoidessamme ehkä olemme jossain määrin tietoisia siitä, että näkökulmat eivät ole täysin identtiset, vaikka yhteisymmärrys löytyykin. Mutta huomaammeko eroa näkökulmien syvyydessä eli tasoissa eli puhutaanko ylempien vai alempien kategorioiden käsittein? Emme! Esille tämä nousi miettiessäni ratsastusteknisiä juttuja. Ratsastuksen opettaminen on vaikeaa, koska opettaja ei voi siirtää oppilaan kehoon niitä asioita, joita hän tarkoittaa että sen pitäisi toteuttaa. Asiat pitää viestiä sanallisesti, jolloin oppilas tulkitsee ne omalla tavallaan ja yrittää käyttää kehoaan ohjeiden mukaan, mutta oppilaan kehosuhdekin on erilainen kuin opettajan eikä oma keho välttämättä tottele kun mieli käskee. Lisäksi on vielä hevonen, jonka keho viestii oppilaan keholle ja siihen pitäisi reagoida nopeammin, kuin mitä opettajan kautta kiertävä viesti ottaa. 

Kun keskustellaan jostain ratsastuksen teknisestä jutusta, asia josta tykkään ihan valtavasti, yritetään puhua siitä miten hevonen liikkuu ja miten oma keho liikkeeseen mukautuu. Puhutaan hyvin pienistä hienomotorisista jutuista. Yläkategorian käsitteet ovat alkeiskurssilla opitut "kun painat jalalla kylkeä, hevonen lähtee liikkeelle ja kun vedät kädellä ohjasta, se pysähtyy". Kun ratsastaja ja myös hevonen oppii lisää, mennään koko ajan pienempiin ja pienempiin alakategorioihin, erilaisilla pohjeavuilla saattaa olla niin monta erilaista merkitystä että niitä ei pystytä enää fyysisesti erottelemaan että millä tavalla pohjetta käyttämällä saadaan aikaan minkäkinlainen reaktio hevosesta. Tuntuu että hevosta ratsastetaan pelkällä ajatuksella, minä ainakaan en osaa eritellä minkälaisen liikkeen oma jalkani teki kun ajattelin jotain juttua ja pyysin sitä hevoselta ja se sen minulle toteutti. Mutta kun näistä keskustellaan ihmisten kesken, ilman hevosta, niin jokainen ratsastajahan kohtaa sen keskustelun sillä tasolla, jolla itse on. Koska hän ei pysty ymmärtämään niitä alempien kategorioiden tasoja vielä. Ihan samalla tavalla kuin minä en ymmärtänyt kirjaa syvemmillä tasoilla heti, ei ratsastajakaan ymmärrä ratsastustekniikkaa syvemmillä tasoilla heti. Ja koska tasoja on aina vain lisää, eri oppiminen ja ymmärryksen lisääntyminen pääty koskaan. Mutta ihmismaailman ongelma on tietenkin se, että missä kohtaa kukakin on se Hyvä Ratsastaja. Koska kaikki haluavat olla hyviä, moni julistautuu hyväksi ratsastajaksi jollain tasolla ja joku toinen näkee miten kaukana hänen hyvästään tuo vielä on, mutta koska ymmärrys lisääntyy vasta tasojen saavuttamisen myötä, aiheesta ei pystytä keskustelemaan. Vuorovaikutus ei ole mahdollista. 

Yksi filosofian isistä Sokrates sanoi jotakuinkin niin, että mitä viisaammaksi ihminen tulee, sitä vähemmän hän tietää. Tasojen syventyessä ihminen siis alkaa ymmärtää oman ymmärryksensä vähyyden ja tietomääränsä pienuuden. Moneen asiaan ei pysty sanomaan mitään totuutta enää, kun kaikessa on aina niin monta muuttujaa ja paljon vaihtuvia tekijöitä, että keskustelu tulee hankalaksi. Toisaalta suhteellisuuskin on suo, johon ei voi upota, koska filosofia pyrkii kuitenkin sanomaan jotain, luomaan väittämiä ja kumuloimaan tietoa. Ratsastusteknisistä asioista puhuminen nyt on yhdentekevää, sitä voi tehdä tai olla tekemättä ja kukaan siitä ei kärsi. Paitsi nyt tietysti ehkä hevonen, taitava ratsastaja on hevosen etu tottakai. Netti on täynnä Hyviä Ratsastajia, eikä se minulta ole pois jos kaikki muut ovat sellaisia paitsi minä. Mutta entä jos johtavissa ja päättävissä asemissa on henkilöitä, joiden ymmärrys rajoittuu hyvin yläkategorisille tasoille? Tai jos arkielämässä täytyy pystyä toimimaan jonkun sellaisen pillin mukaan, joka ei pysty käsittämään käsillä olevia asioita yhtään omaa katsantopaikkaansa laajemmin. Ihmiselle on tyypillistä toimia siltä pohjalta, mikä se oma näkemys on, ja juuri sitähän minäkin tässä kirjoittaessani teen. Koska laajemmin ajattelu saattaa olla myös ansa, samalla tavalla kuin ego. On olemassa hyvä meemi jossa munkki meditoi ja yrittää tappaa egoaan. Lopulta ego kuolee ja munkki on tyytyväinen, seuraavassa ruudussa hän ajattelee olevansa parempi kuin muut koska onnistui vaientamaan egonsa. Mikäpä muu se on kuin egon paluu. Samalla tavalla olisi harha lähteä ajattelemaan että on viisaampi kuin muut, koska ajattelee enemmän alakategorioilla. Viisain on se, joka tietää oman tietonsa rajallisuuden ja näkee sen, mitä ei tiedä. Nöyryys tiedon ja taidonkin edessä on tie, myös filosofiassa. 

Filosofia ja uskonto ovat aika lähellä toisiaan, vaikka ovatkin aivan eri asia. Molemmissa ollaan suuren mysteerin äärellä ja sehän siinä juuri on hienoa. Filosofian ongelmia on pyritty ratkaisemaan historian saatossa esimerkiksi musiikin ja matematiikan keinoin, samalla tavalla kuin uskonnon suuriin kysymyksiin on etsitty taiteista ja tieteistä vastauksia. Kaiken tämän taustalla on kuitenkin ihmisaivojen hämmentävä kyky ajatella abstrakteja itseään suurempia asioita. Mikä hyöty siitä on? Onko evoluutiohistoriassa henkiin jäänyt juuri se, joka on osannut hahmottaa oman pienuutensa suuressa maailmassa? Vai onko kyse emergenssistä, aivojen sähköisen toiminnan tuottamasta osiaan suuremmasta kokonaisuudesta, jossa ylijäämäenergia asettuu pohtimaan olemassaolon ja elämän tarkoituksen kysymyksiä? Ehkä neurotiede astuu jonain päivänä ylittämään filosofian ja fysiikan, tai ehkä fysiikassa päästään riittävän alakategorisille tasoille, jotta ymmärretään, mistä tämä vilosovointi oikein kumpuaa. Joka tapauksessa jokaisen on hyvä jälleen kerran tututustua itseensä ja tuntea itsensä, oma ajattelunsa ja omat rajoitteensa. Myös hyväksyntä on montaa lajia helpottavaa toimintaa. Koska me emme pysty vaikuttamaan toisten näkökulmiin emmekä tasoihin määrää enempää, on parempi hyväksyä se, että minä olen tässä ja nuo muut tekevät mitä niitä huvittaa. Minulla esimerkiksi on ollut erittäin voimakasta kontrollipyrkimystä jopa sellaisiin asioihin, jotka eivät minuun itseeni liity millään tavalla. Kun siitä tulee tietoiseksi, on helpompi olla, kun antaa asioiden vaan olla. Antaa Hyvien Ratsastajien ratsastaa ja opettelee uudestaan ja uudestaan päästämään irti siitä, että minäkin haluaisin olla hyvä ratsastaja. Esimerkiksi. Aika ajoin nämä pohdinnat ovat erittäin raadollisia, mutta en näe muuta keinoa kuin mennä aina suoraan päin, tuntuu miten pahalta tahansa. Oman tietämisen raja on meillä jokaisella olemassa, enkä osaa sanoa edes onko parempi olla siitä tietoinen vaiko ei. Viisas tietää sen, mutta viisaus ei aina tuo onnellisuutta.