Työuran toinen puolikas

 Työelämä on mennyt sellaiseksi, että hyvin harva tai ei kukaan ole enää samassa työssä tai samassa työpaikassa koko työuraansa. Ennen se oli hyvän työntekijän malli, koulusta töihin ja töistä eläkkeelle. Nykyään tuntuu että on enemmän sääntö kuin poikkeus jossain vaiheessa alkaa pohtia, onko tämä työ enää se oma juttu, ja mitä muuta voisin tehdä. On erilaisia välivuosiratkaisuja, on ollut aikuiskoulutustukea, on mahdollisuus pysähtyä ja ottaa aikaa itselle, miettiä mitä seuraavaksi tekisi. Tai siltä se ainakin vaikuttaa, kun lueskelee aiheesta kertovia lehtijuttuja. Vaihtajia yhdistää se, että elämäntilanne on kokenut jonkinlaisen muutoksen, on tullut sairautta tai ero, tai lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, jokin tapahtuma on yleensä sysännyt liikkeelle muutosajatuksen. Monella tuntuu olevan myös loppuunpalamiskokemus. Ensimmäiset kaksikymmentä tai kolmekymmentä työvuotta on vedetty selviytymismoodissa, lapset ja talolainat ja muut hankittu ja niiden kanssa uraa rakennettu. Moni on väsynyt. Psykologisesti kyseessä voi olla ihan luontainen identiteettityön vaihe, jota aikuisuudessa läpi käydään. Arvojen ja oman itsen pohtiminen kuuluu tähän elämän kohtaan, nykyään siihen vain sitten liittyy se näkyvä elämänmuutos, kuten vaikkapa työpaikan vaihtaminen. 

Uupumus on suomalaisen työelämän suuri ongelma. Mikä ihme saa käytännössä kaikki työntekijät väsymään niin, ettei työnteosta enää tahdo tulla mitään? Miksi niin suuri osa päätyy hylkäämään työnteon kokonaan ja loput haaveilemaan siitä? Ja ennenkaikkea minua kiinnostaa, miten se on mahdollista toteuttaa. Luen mielelläni juttuja, jotka kertovat rohkeista ihmisistä, jotka ovat oravanpyörästä hypänneet pois. Jutuissa ihmiset korostavat sitä, kuinka hyvä ja levollinen olo heillä on nyt. Entisessä elämänvaiheessa oli kiirettä, stressiä, painetta, sairauksia, levottomuutta ja huonoa oloa, nykyään kaikki on toisin. Muutosvaihe on kuin selkeä seinä kahden eri huoneen välillä, mikään tässä tilassa ei pääse sekoittumaan siihen mitä toisessa tilassa on. Työuupumus on taakse jäänyttä elämää ihan täysin, nykytilanteessa rohkealla hyppääjällä on voimavaroja ja positiivista energiaa vaikka kuinka. Avainsana on itsensä kuuntelu, henkilö on oppinut kuuntelemaan itseään ja arvostamaan kehonsa viestejä, näin töitä ei tule enää otettua liikaa ja uupumus ei pääse tulemaan takaisin. 

Olen sitä mieltä, että rahasta puhutaan liian vähän. Monet rahaan liittyvät asiat vaietaan, jotta ei loukattaisi ketään tai tulisi annettua ylpeää vaikutelmaa. Kuitenkin on kylmä fakta, että tällaisen yhteiskunnan jäsenenä mistään ei tule mitään ilman rahaa. Mikäli erakoituu mökkiin keskelle metsää ja luopuu lähes kaikesta kuluttamisesta, on mahdollista minimoida henkilökohtainen rahaliikenne. Väitän, että kokonaan sitä ei kuitenkaan saa loppumaan mitenkään, sehän jatkuu kuoleman jälkeenkin vielä kun jonkun jälkeen jäävän tehtäväksi tulee sulkea tilit ja kortit, päättää juoksevat maksut ja huolehtia viivan alle jääneistä killingeistä. Se mikä minua noissa elämänmuutosartikkeleissa kiinnostaisi todella, olisi se, miten muutos on ollut mahdollista toteuttaa. Joka ikinen muuttuja ei ole voinut saada perintöä, tilastollisesti arvioiden. Ja jos kahdella kolmasosalla suomalaisista on ulosottovelkaa, se kaventaa entisestään sellaisten ihmisten määrää, joilla on realistinen mahdollisuus jättää työelämä taakse. Osa on tietysti säästänyt, siihenkin joku pystyy. Mutta edelleen jos sattuu kuulumaan niihin kahteen kolmasosaan, ulosottoviranomaisella on mielipide siihen, mihin säästöt menevät. Joku ihan varmasti voittaa lotossakin, mutta puhutaan kymmenistä ihmisistä jotka sillä rahalla toteuttavat itselleen vapaaherran päivät, se ei selitä koko porukkaa. 

Itse olen käynyt joitakin sellaisia koulutuksia, joilla on ollut markkinoinnissa selkeä vihjaus mukana, että työllistyisin siitä uudelle uralle ja nauttisin sen jälkeen elämästä. Joogaopettajaksi ja hevosenkouluttajaksi opiskelin sillä ajatuksella, olen näitä perannut varmaan aikaisemminkin. Ei tapahtunut maagista elämänmuutosta, väsymys ei jäänyt taakse eivätkä asiakkaat vaeltaneet mun ovelle rahat ojossa. Ne olivat vääriä reittejä, opin kyllä jotain mutta täydellistä elämänmuutosta ei tapahtunut. Kävin ja käyn edelleen päivätyössäni jossa välillä tunnen olevani aika jumissa, välillä se sujuu leppoisammin. Nyt olen tuntenut olevani entistä enemmän jumissa, kun kodin puulämmitys ja lumityöhommat sun muut jutut ovat olleet kokonaan minun vastuulla viikkotolkulla päivätyön päälle. Normaalisti pääsen hevostelemaan sentään joksikin aikaa joka päivä, kun kotihommissa jaetaan vastuuta, mutta nyt on jakaja ollut muualla monta viikkoa, niin eipä tuo takka päästä kovin pitkäksi aikaa mihinkään. Katselin juuri tässä kirjoittaessani ikkunasta miten tallikaverit lähtivät maastoon ratsastamaan, minä en pääse mukaan tai muuten tulee hyvin kylmä yö täällä kämpässä. Kateeksihan se pistää, olisi niin kiva mennä mukaan. Mutta näinhän se yleensä on, minä olen töissä tai muussa jumissa enkä menossa mukana. Ja sekös ärsyttää, ja pistää ajattelemaan, että olisipa muuten ihana sellainen elämänmuutos jonka jälkeen kaikki olisi niin vapaata, levollista ja helppoa. Olisi aina aikaa ratsastaa eikä mitään velvollisuuksia enää koskaan. 

Mutta niinhän se ei mene. Yksi parhaista puolista työssä on työkaverit ja minulle on sattunut oikein poikkeuksellisen hyviä sellaisia. Muutaman kanssa filosofeerataan aika ajoin ja heillä on tosi hyviä ajatuksia liittyen esimerkiksi juuri näihin elämänmuutosjuttuihin. Tuskailin joku aika sen kanssa, että olen nyt kaksi vuotta tiristänyt kokoaikatyön ohella opiskeluja samaa tahtia kuin pääaineopiskelijat, koossa on nyt sen sata opintopistettä. Että onko minusta sittenkään tähän, kun väsyttää taas niin älyttömästi ja tuntuu, että olen liian vanha vaihtamaan enää alaa. Olen päälle 40, jos joku ei muista. Työkaverini Susanna sanoi, että se on asenteesta kiinni se elämänmuutos eikä konkreettisista teoista. Ensin tietysti taas nousi minulla ärsytys, että mitä siinä pädet millään asenteella että kaiken tämän raatamisen keskelläkö vielä pitäisi ilon kautta koittaa vääntää? Mutta ei hän sitä tarkoittanut, vaan että oli ihminen missä työssä tahansa ja tekemässä mitä tahansa, se on samaa tylsää hiertämistä, jos sen päästää sellaiseksi. Eläintarhan tiikerinhoitajakin voi olla työuupunut tai maailman luovinta työtä tekevä arkkitehti. Kyse on siitä, että jos työstä tulee liian rutiinia ja liian ilotonta, merkityksetöntä itselle, se alkaa puuduttaa. Minulla ajatukset palaavat aina siihen, että koen tekeväni liian paljon töitä, kun minulla on tämä niin sanottu sataprosenttinent työaika. Koen että olen liian pitkiä työpäiviä ja liian monta päivää viikossa töissä, vaikka moni muu tekee vielä huomattavasti enemmän. 

Miksi niin? Koska raha. Työstä on toden totta itsessään tullut sellaista, että siinä ei ole enää yhtään mitään sellaista, mistä saisin iloa. Olen tehnyt samaa työtä jo niin kauan, että en löydä siitä enää sellaisia pilkahduksia, jotka kantaisivat. Aikaisemmin siitä sai sellaisen palkan, jolla pärjäsi. Pystyi ajattelemaan, että suhteellisen helposta työstä saa suhteellisen hyvän palkan. Mutta nykyään se palkka ei enää riitä elämiseen, täytyy yrittää tienata erilaisia lisiä ja tulospalkkioita, jotta pärjää. Ja se johtaa taas siihen, että entistä enemmän minä lähden töihin, kun muut viettävät jouluja, juhannuksia, arkivapaita ja ihan vaan viikonloppuja. Ja sekös lisää taas sitä tunnetta, että minä olen aina töissä. Sen takia minä toivoisin, että rahasta puhuttaisiin enemmän. Millä ihmeen budjetilla elämänmuuttaja siirtonsa toteuttaa? Jos minä tästä nyt haluaisin ostaa itselleni loppuelämän levollisuuden, pitkät ihanat aamut ja huolista vapaan mielen, mikä olisi hintalappu? Jos muutosta lupaavien koulutuksien hintoja katsoo, ihan tonnilla parilla ei lähde. Plus se normaali muu elämä koko ajan joka pyörii, tuleehan kuluja kuitenkin asumisesta, syömisestä ja monesta muusta uudessakin elämässä. On mahdollista, että joku muu kustantaa. Henkilöllä voi olla puoliso tai joku muu ihminen, joka maksaa kaiken sillä aikaa, kun elämänmuutosta toteutetaan. Mutta silti ehkä tuskin loppu elämää? 

Koska siitä ei puhuta missään, miten elämänmuutokset toteutetaan taloudellisesti, tulee sellainen olo, että kyseessä on vähintään alkemiaan verrattava salatiede. Ja yleensä kun talousasioita salaillaan todella, taustalla on retuperä. Muutosta voidaan lähteä toteuttamaan lainarahalla, jos henkilö ei satu vielä olemaan yksi niistä kahdesta kolmasosasta suomalaisia, jotka ovat ulosoton asiakkaita. Mutta äkkiä sinne pääsee, ja villisti veikkaan, että kauniin kulissin ruma kääntöpuoli voikin olla käräjäoikeudessa. Minähän en tiedä, kun en kuulu siihen porukkaan. En kuulu niihin jotka pääsee maastoratsastukselle enkä niihin jotka voi muuttaa elämänsä levolliseksi. Ällistelen vaan. Kateushan täällä paistaa sikäli, että todellakin toivoisin, että myös minun olisi mahdollista viettää loppuelämä tekemättä töitä. Mutta koska sen verran pessimistinen olen, en usko hetkeäkään, että se olisi minulle vaihtoehto. Siksi yritän opiskella itselleni uutta uraa, jossa voisi olla parempi palkka, sekä mahdollisuus tehdä edes osittain etätöitä kotoa käsin. Että joka ikinen päivä ei tarvitsisi neljältä aamulla olla kupsuttamassa umpijäistä autoa. Mutta pitkä on tie ja kova työ sinne, enää pelkkä opiskeluun keskittyminen ei ole edes mahdollista kun aikuiskoulutustuki lopetettiin. 

Susanna on oikeassa, asenteesta se on kiinni. Mutta ajatus on monimutkaisempi, kuin miltä ensin alkuun kuulostaa. Psykologisesti ihmisellä täytyy olla elämässä sellaisia asioita, jotka tuottavat tunnetta merkityksellisyydestä. Itsemääräämisteorian mukaan psykologiset perustarpeet ovat kokemus yhteenkuuluvuudesta eli hyväksytyksi tulemisesta, kokemus kyvykkyydestä eli pystymisestä sekä kokemus autonomiasta eli itsenäisyydestä. Susanna viittasi siihen, että kun aina ei olisi pakko. Eli kun työn teko ja muut asiat elämässä tuntuvat pelkästään pakotetuilta tai velvollisuuksilta, ne alkavat kasvattaa väsymistä. Ja juuri näinhän se on, kun minusta tuntuu että olen pakotetusti kotona tunkemassa puuta pesään enkä pääse valitsemaan maastoratsastuslenkille lähtöä, kodin lämmittäminen tuntuu kurjuudelta. Jos tilanne olisi se, että minua ei houkuttaisi mennä mihinkään, voisi olla oikein kiva olla tässä ja huolehtia takasta. Mutta sitten se taikatemppu, miten asennetta muutetaan? Varsinkin kun kyseessä on kohde, johon ollaan jo kovasti tympääntyneitä ja vuosikausia koettu pelkkänä taakkana, kuten työuupumuksen kohdalla usein on. Joskus ei auta kuin vaihtaa, se on totta. Silti riskinä on se, että oma asenne seuraa mukana uuteen paikkaan ja alta aikayksikön se alkaa myrkyttää suhdetta uuteenkin työpaikkaan. Huomaahan sen jo siitä, miten nopeasti kesäloman jälkeen työ alkaa taas tuntua puulta ja kaikki loman aikana aikaansaatu levollisuus on tipotiessään. Ongelma ei ole työssä vaan työntekijässä. 

Olisi tärkeää tuntea itsensä. Siihenhän identiteettityön vaihe juuri kutsuu, tutustumaan itseensä. Omiin arvoihinsa ja asioihin, joita todella tahtoo elämäänsä sisällyttää. Ne voivat olla konkreettisia juttuja, kuten minulla se nyt on se, että haluaisin tehdä vähemmän työtä ja osan etätyönä kotoa käsin. Sen lisäksi ne voivat olla hyvin abstrakteja asioita, kuten vaikkapa se levollisuus. Niitä kannattaa lähteä purkamaan vähän pienempiin osiin, jotta ne eivät jää toteutumatta pelkästään siksi että käsite on niin hankala. Jos minä toivon levollisuutta elämääni, mitkä ovat sellaisia asioita, jotka tuovat minulle levollisuutta nyt? Toisiko minulle lisää levollista oloa, jos näitä asioita olisi elämässäni enemmän? Lopun viimein elämä on kuitenkin sellaista kaupankäyntiä, että ihan joka asiaa, jota toivoo, ei saa. Sen takia kokonaisuutta pitäisi osata tarkastella myös kauempaa, jotta näkee niitä juttuja, jotka itse asiassa on saanut. Esimerkiksi minä olen lapsena haaveillut elämästä, jossa hevosilla on jonkinlainen rooli. No, tässähän ne ovat jo aikalailla määräävässä roolissa, on kuultu että Pälkäneellä on nähty hevonen niin minä hyppään. Eikä ole häätä eikä hautajaista, jonne ei mennä hevosten ehdoilla, ja ainakin niissä puhutaan pelkistä hevosista. Minulla ei ehkä ole sellaista ratsua, jolla pääsisin maastoon tai maneesiin, mutta mulla on kolme kirjavaa arabioria, jotain mitä en ikinä olisi osannut kuvitellakaan. Että on tässä asioita ihan hyvinkin, vaikka just nyt en pääsekään niitä katsomaan.