Joulun rauhaa

 Ostin itselleni joululahjaksi kalenterin tulevalle vuodelle. Oikein ison, ei mahdu käsveskaan. Ensin mietin, että joululahjaksi olisi kyllä kiva ostaa jotain erityistä, jotain mitä ei ihan välttämättä tarvitse, jotain ylimääräistä kivaa. Mutta tarkemmin ajateltuna kalenteri on ehkä eniten juuri sitä hyvää, mitä voin itselleni tarjota. Jostain syystä lopetin opiskelujen suunnittelun kuluneen vuoden aikana kokonaan ja suoritin kursseja ulkomuistista. Sen lisäksi vuorotyöstä on todella tullut vuorotyötä, kun työjärjestelyt toimipaikallamme on muuttuneet enemmän siihen suuntaan, että kaikki tekee kaikkea. Aamuvuorotkin alkavat usein eri aikaan, mikä lisää muistamisen painetta. Hevosten vuolut ja muut tärkeät jutut muistaa seuraavana päivänä, mutta seuraavalla viikolla ei enää mitään käsitystä olikohan edellisestä viikko vai viisi. Sen onneksi näkee kavioista, mutta monta muuta asiaa ei. Kaiken kaikkiaan arki on luisunut kaoottisempaan suuntaan, mikä yhdistettynä jatkuvaan pimeyteen on todella syönyt voimavaroja viime aikoina. Niinpä jos ulkoistan muistamisen kalenterille, säästän itseltäni sitä kognitiivista kuormaa, ja ehkä jonkinasteinen aivotoiminta pääsee taas versomaan, mene ja tiedä. 

Mielestäni kaunein joulutoivotus on joulurauhan toivotus. Itse en jotensakin kaipaa yhtään jouluiloa tai riemua tai muutakaan ylenpalttista, mutta rauhan kokemus olisi kiva. Lapsena tykkäsin jouluista ihan hirveästi, se tunnelma oli ihana, tai näin ainakin muistan. Kaksikymmentä vuotta kaupan alalla ovat tappaneet sen ihanuuden tehokkaasti. Syyskuun alussa myymälöihin saapuvat ensimmäiset joulujutut ja hiki päässä intiaanikesällä niitä sitten koitetaan saada mahtumaan johonkin. Loppusyksy on erilaisten kampanjoiden aikaa ja joulukuu koostuu käytännössä kokonaan joulun ja uuden vuoden säälimättömästä ryysiksestä. Tottakai myynti on se mitä kaupan alan toimija hakee ja jouluna siitä tehdään suuri osa. Ymmärrän myös täysin sen, että ihmisille täytyy olla tarjolla tavaraa, sitä vartenhan kaupan alan työtä tehdään. Eikä siinä, jouluna työ on ihan sitä samaa tavaran tuuttausta takaovesta sisään ja etuovesta ulos, vähän kovemmalla volyymilla vain, kuin muina vuodenaikoina. Sitä en koe mitenkään ongelmalliseksi, mutta joulun rauhaa tai tunnelmaa en siitä itselleni löydä. Marras- ja joulukuu on minulle vuoden kovin työkausi, ja se tehdään, jotta muilla ihmisillä olisi mahdollisuus joulun rauhaan. 

Ahdistus on Suomen yleisin mielenterveyshäiriö ja se tuppaa lisääntymään näihin aikoihin vuodesta. Ymmärrän ihan täysin, itsekin saa vähän väliä muistutella itseäni siitä, että ei tässä ole mitään hätää vaikka "pitäisi" -lista jatkuu seuraavalle sivulle. Tuntuu, että tämä yhteiskunta menee aina vain enemmän päin persettä, vaikka niin tehdään parannuksia koko ajan. Se osa ihmisistä, joiden rahat eivät riitä, kasvaa hirveää tahtia ja sille pitäisi tehdä jotain ja äkkiä. Jotain muuta, kuin leikata mielenterveyspalveluista. Käsillä on sellainen pommi, että tätä menoa kohta työllisiä veronmaksajia on joku 10% porukasta ja niistäkin valtaosa voi huonosti. Psyko- ja psyki- etuliitteillä varustettuja ammattihenkilöitä tarvitaan lisää, mutta kuka maksaa heidän palkkansa, kun tuloverokertymä lakkaa kertymästä vaikka miten nostettaisiin prosentteja, kun juuri kukaan ei kohta enää käy töissä? Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, vanha väsynyt totuus, ja väitänpä niinkin, että mieli kiilaa kehon edelle, kun mietitään marssijärjestystä. Mieli voi estää paranemasta tai se voi olla ratkaiseva tekijä, kun sairauksia vastaan taistellaan. Niin ikään mieli määrää alttiudesta esimerkiksi ahdistua, vaikka monella muulla tekijällä on tottakai paljon sananvaltaa myös. Esimerkiksi unen määrä ja laatu, ravinnon laatu, tällaiset asiat. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta ahdistus ei poistu jos mieli ei saa sitä mitä eniten tarvitsee: perustarpeiden täyttymistä eli hyväksytyksi ja nähdyksi tulemista, ja kokemusta omasta toimijuudesta. Ja joulun rauhaa.

Mekanismit ovat yksinkertaisia mutta ah niin vaikeita hoksata, kun ne ovat nähtävissä silmien edessä. Jokainen meistä kaipaa jollain tasolla arvostusta, ja valtaosa kokee, että jää sitä ilman. Sanotaan, että on väärä keino pyrkiä etsimään itselleen merkityksellisyyttä itsensä ulkopuolelta, homma lähtee siitä että itse arvostaa itseään. Mutta monella meistä se toppaa siihen, että miten minä voin arvostaa itseäni, kun kukaan ei arvosta minua. Jatkuva kokemus siitä, millaista palautetta ympäristöstä tulee, muokkaa käsitystä omasta arvosta sisäisessä puheessa, vaikka tulkitan palautteesta olisikin väärä. Arvostus voi olla siellä, sen toisen minuun kohdistamassa toiminnassa, mutta minä en saa sitä, se ei tule minulle asti, vaan hukkuu matkalla. Miksi? Koska välissä on hälinää, mölinää, kiirettä, mutta myös stressiä, omia ajatusvinoumia, kognitiivisia skeemoja eli perustavanlaatuisia käsityksiä itsestä, joiden kaikkien läpi ja kautta viestintä minun ja muiden välillä suodattuu. Yllättävän vähän, ihan oikeasti, meidän havaintomme ympäröivästä todellisuudesta oikeasti ovat yhteneväisiä sen ympäröivän todellisuuden kanssa. Me tulkitsemme niin paljon, että voisi sanoa, että varsinkin normaalissa kommunikaatiossa, jota arjen pyörteissä koko ajan käydään, se mitä sanotaan ja se mitä sillä ymmärretään ovat varsin eri asioita. 

Aina toitotetaan sitä, että asioiden äärelle pitäisi pysähtyä. Hidastaa elämisen tahtia ja havahtua olemaan mindfull, huomaamaan se mitä oikeasti on läsnä. Joulun rauha voisi lähteä siitä, että herään tähän hetkeen ja kiinnitän huomioni kaikkeen siihen, mitä juuri nyt on. Mitä ääniä kuulen, mitä näen, mitä tuoksuja tunnen, ja näin. Voi olla, että tällainen on hankalaa. Ja voi olla, että se masentaa. Ihminen on altis ajatusvääristymille, ja yksi niistä on optimismi. Sellaisella tyypillä, jonka ajatusmaailmaa me pidämme normaalina ja terveenä, on itse asiassa harhaisen optimistinen käsitys omista kyvyistään ja potentiaalistaan. On normaalia pitää itseään keskivertoa parempana vähän kaikessa. Ei pidäkään paikkansa se, että masentunut on huonompi, masentuneen ihmisen käsitys omista kyvyistään on realistisempi. Ajatellaan vaikka vuorikiipeilijää, jos ihmisellä ei olisi optimistista käsitystä siitä että tottakai hän pystyy kiipeämään vuoren huipulle ja tulemaan vielä elävänä poiskin, eikai kukaan hullu lähtisi edes yrittämään jonnekkin, missä on pelkkää jäätä ja lunta, ja happi loppuu, epäonnistumisen todennäköisyys on tilastomatemaattisesti erittäin suuri. Masentuneen mieli suojelee häntä yrittämästä tuollaisia mahdollisesti hengenvaarallisia ponnistuksia. Toki erotettava on masentuneisuus ja itsetuhoisuus, jotka usein kytkeytyvät yhteen. Itsetuhoinen kaipaa epätoivoisesti psykologisten perustarpeidensa täyttymistä, ja kun käytös aktivoituu, on jo kiire. 

Joulu voi aiheuttaa runsaasti pahaa oloa sen tunnelmallisen ja idyllisen kuorensa alla, jota meille markkinoidaan. Lämmin ja hyvin intiimi viba, perhekeskeisyyden korostaminen ja pitkät pyhät voivat herätellä vaikka minkälaisia tunteita alkaen tukehtumisesta ja ulkopuolisuudesta päätyen itsen ja toisten tuhoisuuteen. Surullisinta minusta on lukea lehdistä, kuinka valtavat määrät kotihälytystehtäviä joulun aikaan on tullut, johtuen päihteidenkäytöstä ja väkivallasta. Joulu ei sitä saa aikaan, mutta kun joulun mielikuvamaisema on taustalla siinä että pienten lasten vanhemmat ryyppäävät monta vuorokautta tai kun puolisoa hakataan oikein koko vuoden edestä, homma näyttää ehkä vielä asteen verran irvokkaammalta. Onneksi koko yhteiskunta ei ole suljettu loppuvuotta, vaan sosiaalityöntekijät ja monet muut ammattilaiset päivystävät, palvelevat heitä joiden joulurauha kumminkin rikkoutuu. Siitä, että omassa mielessä ei rauhaa tahdo löytyä, syytetään helposti muita. Muut eivät näe itseä sellaisena, kuin itsen haluttaisiin nähtävän, tulevan hyväksytyksi ja ymmärretyksi. Mutta kuten todettua, omat tulkintavinoumat useimmiten aiheuttaa sen, että muiden lähettämät signaalit koodautuu omaan ymmärrykseen jonain ihan muuna, kuin miten ne on tarkoitettu. Olisi kovin helppoa kirjoittaa tähän, että jouluna (tai muutenkaan) älä juo liikaa, älä lyö, älä tapa itseäsi. Mutta kun ongelma on siellä omassa mielessä, siellä päässä on jokin täyttymätön tarve jonka olemassaolosta ollaan yleensä kivuliaan tiedostamattomia, kehoitukset ovat turhia. 

Minä löydän rauhani parhaiten hevoslaumasta. Nyt kun siihen on ollut mahdollisuus, olen huomannut, että ei vielä sekään, että on yksi hevonen, jota käy täysihoitotallilla ratsastamassa, vaan lauma. Se, että voi mennä päivällä tai yöllä, koska tahansa, miten pitkäksi aikaa tahansa, laumaan ihan vaan olemaan. Hengittämään, vuorovaikuttamaan lauman keskellä. Se maadoittaa, eli rauhoittaa. Hevosten kommunikaation ymmärtäminen voi vaikuttaa asiaan perehtymättömän silmissä salakieleltä, mutta kunhan sitä kärsivällisesti opettelee, sekin avautuu ja on ihan yhtä selkeää kuin ihmisen puhe. Hevoset yleensä ovat varsin hidastempoisia ja rauhallisia, kiihtyvät vain jos niitä motivoi jokin riittävän voimakas ärsyke, ja rauhoittuvat jälleen ärsykkeen laantuessa. Tähän perustuu monien eläin- ja luontoavusteisten terapioiden teho. Me ihmiset olemme kiihtyneessä tilassa käytännössä aina nykyään, vaikka rauhoittumisen pitäisi olla perusolotilamme. Me joudumme erikseen opettelemaan rauhoittumisen keinoja, esimerkiksi joogaa, meditaatiota, mindfulnessia ja muuta. Nykyisen elämäntavan vuoksi keskittymisestä ja rauhoittumisesta on tullut niin hirveän vaikeaa, että usea luovuttaa opettelun suhteen käytyään jonkun meditaatiokurssin. Ihminen on itseään kiihdyttävä kehä, jossa kaikki edellämainittu, ravinnon ja levon laatu ja määrä, käsitykset itsestä ja muista, omat ajatusvinoumat, psykologisten perustarpeiden täyttymättömyys ja "pitäisi"t kiertyy spiraaliksi, johon joulurauhan toivotus hukkuu kuin mustaan aukkoon. Moni sortuu päihteillä turruttamaan kiihtyneisyyden aiheuttamaa pahaa oloa, kun ei ymmärrä, mistä se johtuu.

Vuosia luulin olevani henkisen kasvun tiellä. Nyt olen ymmärtänyt, että se onkin psykologisen kasvun tie. Tullakseen ehjemmäksi ei tarvitse uskoa ufoihin, yksisarvisiin ja new age kusettajiin, riittää että uskoo itseensä. Kehityspsykologia perustuu ajatukseen siitä että ihmisen kasvussa on jollain tavalla vaiheita, ei välttämättä portaittaisia mutta en tiedä miksi muuksikaan niitä nimittäisi kuin vaiheiksi, jotka ehkä sitten limittyvät ja sulautuvat toisiinsa. Aikuiseksi ihminen tulee käytyään läpi myöhäisnuoruuden ja varhaisaikuisuuden, viimeistään 30-vuotiaana. Sitten alkaa varsinainen identiteettityö, joka voi näyttäytyä myös henkisen kasvun vaiheena. Siinä aiemmin hankitut omat arvot ja uskomukset kyseenalaistetaan ja niille joudutaan etsimään oikeita perusteluja nuoruuden mustavalkoisten väittämien sijaan. On ollut mielenkiintoista huomata, miten vasta psykoterapiajakson jälkeen oma aivokapasiteetti on tuntunut tulevan kokonaan omaan käyttöön. Kognitiivisten kiemuroiden miettiminen käy aivoille todella työstä, kun erottelee itsen eri tasoja ja hahmottelee yhteyksiä eri roolien välille. Erityisesti se, että näkee eri näkökulmia itsensä sisällä, eri tapoja käsittää todellisuus ja olemassaolo, rasittaa välillä ihan äärirajoille saakka, kun mieli pitäisi kuitenkin saada pysymään jossain määrin yhtenäisenä. Sellaiselle ihmiselle, joka ei ole aiheeseen yhtään perehtynyt, eikä ole identiteettityön vaiheessa ollenkaan, ja elää ahdistuneena elämän kiihdytyskaistalla, tällaiset ajatukset ovat uhka ja käsittämättömyys. Eikä se ole väärin. Ihminen tarvitsee turvaa, jotta uskaltaa ajatella laatikon ulkopuolella, ja silloinkaan sitä ei ole mikään pakko tehdä. Monelta jää identiteettityö tekemättä, ja se on täysin ok. 

Joulun rauha voi löytyä sieltä identiteettityön toiselta puolelta. Valmista ei ole koskaan, ainakaan ennen kuin maan matoset meistä tekevät multaa, joskin nykyään kuulemma vainajatkaan eivät maadu johtuen siitä paskasta jota ruuaksi kutsutaan ja syödään, mikä aiheuttaa sen että hautausmaalla on ihmistä kuin kaupassa jouluna. Mutta kun loputtoman tuntuisen aina vaan syvemmälle omiin varjoihin kaivautumisen jälkeen jalka lopulta tavoittaa pitävän pohjan, ympäröivä hiljaisuus voi kantaa mukanaan aavistuksen rauhasta. Hengellinen kokemus on minulle ollut kaiken läpitunkeva välähdys äärettömyydestä, koen sen ennemmin tilana. Esi-ihmisen rajaton savanni, alati laajeneva avaruus, rannaton meri, mikä tahansa jolla ei ole reunoja. On jotain niin suurta, että sen vierellä ihminen on pieni ja ihmisen ahdistukset vielä pienempiä. En tiedä mikä se on, jokin jumala vai joku muu, ajaton aika tai toinen todellisuus. Olennaista on se käsittämätön rauha, mikä siinä vallitsee. Pysähtymätön pysähdys, natiseva pyörä josta buddhalaiset kirjoittavat, liikkumaton liikuttaja kreikkalaisille ja persoonaton jumaluus monille muille. Kaiken ykseys ja itsen merkityksettömyys siinä suuruudessa. Hevosilla se on paljon enemmän läsnä niiden olemassaolemisen tavassa, aavistus suuresta rauhasta. Hevosten kautta minäkin pääsen sitä parhaiten äimistelemään. En tiedä puhuakko energioista vai mitä sanoja käyttäisi, ja tavallaan sekin on merkityksetöntä. Elämän googlessa etsivä löytää ja kysyjille vastataan ilman hakusanojakin, kun ymmärtää vastausten kieltä. Siellä se odottaa identiteettityön tai henkisen tien päässä sinuakin, sellaisena mikä se sinulle on, joulunkin rauha. 

Tässä yötyön jäljiltä heräsin jouluaattoaamuun vähän ennen yhtä ja tein takkaan tulet itse omin kätösin metsästä hankkimillani puilla. Juhla mokka on parasta kahvia ja kaikki on just nyt rauhallista. Ajattelin ruveta kirjoittamaan kalenteriini alkuvuoden suunnitelmia, ja vapauttamaan mieltä muistamisen velvollisuuksista. Mikä olisi sellainen pieni ja toteutettavissa oleva juttu, jonka sinä voisit antaa itsellesi joululahjaksi, jotta saisit vähän enemmän tilaa rauhalle? Voisitko syödä vähän vähemmän e-koodeja tai tehdä jotain muutoksia jotta nukkuisit paremmin? Hyväksyä sen, että sinullakin on psykologisia perustarpeita, joiden täyttyminen on sinulle tärkeää? Sinäkin haluat löytää paikkasi ihmisten verkostossa, kaipaat hyväksyntää ja nähdyksi ja kuulluksi tulemista jossain muodossa, joku meistä todella paljon lähemmin ja enemmän kuin joku toinen, joka tarvitsee myös runsaasti omaa tilaa. Kaipaat kokemusta siitä, että osaat, pystyt ja sinulla on valtaa sekä mahdollisuus vaikuttaa asioihin, jotka koskevat sinua, eikä sinulle pelkästään tapahdu asioita joille et mahda mitään. Joulun suhmurasäässä pimeässä tuikkii pieni valo, ja kun tarkemmin katsot, se loistaa sinusta. Sinun sydämesi liekki on syttynyt.