Prosessissa

 Eilen iski kriisi. Jatkuvasti kintereillä hengittävän fyysisen paisumisen uhan vuoksi olen pyrkinyt jo vuosia syömään suunnilleen terveellisesti. Uudet ravitsemussuositukset kiristävät kuitenkin lenkkiä sen verran, että parin hyvin uuvuttavan päivän jälkeen ruokaostoksilla meinasi tulla tenkkapoo. Mitä ihmettä enää voi ja saa syödä, kun kaikki kaupassa myytävä on ultraprosessoitua ja hengenvaarallista? Sipsit, karkit ja keksit ovat olleet mulla jo pitkään "joskus"-herkkuja. En pidä niitä ruokana. Limuja, mehuja tai energiajuomia en juo ollenkaan, einesruokia sen sijaan syön kyllä jonkun verran. Mutta että kauramaito ja ruisleipäkin ovat ultraprosessoinnin tuotteita ja siten bannassa? Koen, että en pysy hengissä syömällä pelkkiä omenoita, pähkinöistä tulee maha kipeäksi ja juureksista vasta tuleekin. Eikä mulla ole aikaa, taitoa eikä kiinnostusta alkaa keitellä mitään naurisvellejä, missä siinäkin varmaan tulisi ongelmaksi se, että ne nauriit pitäisi kasvattaa itse, eikä millään apulannalla vaan luomuna. Pisteenä iin päälle suklaan hinta on noussut niin korkeaksi, että sekin karsiutui mun ravintoympyrästä. Ympyrä tosin näyttää enemmän aika kapealta vektorilta enää, kun monien osa-alueiden päälle on vedetty rastit. 

Ultraprosessoinnin myötä aloin miettiä prosesseja ylipäätään. Olen viljellyt tuota sanaa viime aikoina näissäkin kirjoituksissa varmaan runsaasti, koska se on kätevä yleistermi kaikenlaiselle, mikä on vaiheessa. Jos jokin on jo aloitettu, mutta ei vielä valmis, se on prosessissa. Ultraprosessi tarkoittaa sitä, että useita eri prosesseja on yhtä aikaa meneillään tai ne sarjoittuvat yhden lopputuloksen aikaansaamiseksi, esimerkiksi nyt vaikka ruisleivän. Täytyyhän maa muokata, ruis kylvää, kasvattaa ja puida, kuivata, jauhaa, käsitellä eri tavoin, leipoa, pakata ja myydä, joka välissä vielä kuljettaakin, ennenkuin joku voi ottaa ruisleivän oman ruoansulatusprosessinsa käsittelyyn. Ja niin edelleen. Jos ajatellaan tällä tavoin, mikä asia tai tehtävä meillä täällä ylipäätään on ikinä kokonaan aloittamatta tai kokonaan valmis? Eikö me prosessoida kaikkea jatkuvalla syötöllä, yhtä aikaa, limittäin ja lomittain ja joskus jopa järjestelmällisesti perätysten? Ultraprosessoidaan elämää? Ärtynyt ääni minussa karjuu tähän väliin että jos me itse ollaan tällaisia, minkä ihmeen takia syömisen pitäisi olla niin tarkkarajaista, vaikka toki ymmärrän että asioita ei voi verrata keskenään. 

Syy miksi näin on, on se, että ultraprosessointi ei tee hyvää sen paremmin ruoalle kuin meille itsellemmekään. Suunnilleen jokaiseen tekstiini kirjoitan lauseen, että evolutiivisesti me ollaan kehitytty sellaiseen pisteeseen, että meidän hyvinvointiympäristö on savannimainen, laaja aukea alue, jossa huhkitaan ruoanhankinnan parissa noin 15 tuntia viikossa, muun aikaa sosialisoidaan oman pienen ihmisryhmän kanssa, puuhaillaan mielenkiinnonkohteiden parissa ja lepäillään. Syödään silloin kun ruokaa on ja paastotaan kun sitä ei ole, nukutaan kun on pimeää ja ollaan aktiivisia valoisaan aikaan. Meidän superaivot on kehittäneet meille sellaisen elinympäristön, johon me itse ei olla sopeuduttu, ja se tekee meille pahaa. Nykyään kun valvotaan yöt ja yritetään nukkua päivät, mätetään ruokaa jatkuvasti liikaa, työtä tehdään 40 tuntia viikossa tai enemmän. Toisin sanoen me ollaan ultraprosessoitu meidän elinympäristö. Ja sen takia kaikki ovat huonovointisia vähintään, väsyneitä, masentunteita, ahdistuneita, mielenterveysongelmaisia, fyysisesti sairaita, you name it. Elimistössä on joka iikalla matala-asteinen tulehdus, joka sairastuttaa niin moniin sairauksiin että ei pysty tässä edes luettelemaan. 

Ja mitä me tehdään tässä tilanteessa? Sen sijaan että havahtuisimme tilanteen naurettavuuteen ja ongelmallisuuteen, juostaan kovempaa sen täyttämiseksi. Varhaisemmat sukupolvet pyrkivät pois pyörästä keinolla millä hyvänsä, lykätään lastia koko ajan enemmän tulevien harteille. Nuoriso on uupunutta jo parikymppisinä, väitän että toisaalta siksi että ravinto on syntymästä saakka ollut ultraprosessoitua, toisaalta siksi että ympärillä nähdään niin suuriksi kasvavia vastuita ja työkuormia, että oma selviytyminen niistä näyttää mahdottomalta. Mallia tekevästä ja jaksavasta ihmisestä ei ole saatu omilta vanhemmilta. Ympärillä nähdään sairauseläketaisteluita, sairauspoissaoloja, sairaussitä ja sairaustätä. Työelämästä ei selviä hengissä, jos ei hyppää ajoissa pois, ja minun ikäisilleni ja minua nuoremmille sekä eläkeikä karkaa tavoittamattomiin että eläke itsessään lakkaa takuuvarmasti olemasta viimeistään juuri vapautumisen kynnyksellä. Me kannatellaan nyt niitä, jotka ovat päässeet eläkkeelle 54-vuotiaina ja elävät 100-vuotiaaksi, meidän oma eläkkeellepääsy näyttää tällä hetkellä tapahtuvan siinä 70 ikävuoden tietämillä eikä oma jaksaminen riitä sinne saakka. Mikä on pielessä? Ultraprosessointi. 

Tutustuin omin päin syvyyspsykologiaan, mikä on psykologian opinnoissa sivuutettua ja kyseenalaistettua sen vuoksi, että tieteellinen näyttö puuttuu. Sehän perustuu suurelta osin Freudin askelmerkkeihin, ja hänen psykoanalyysiaan pidetään epätieteellisenä. Silti hassua kyllä, moni psykodynaaminen eli psykoanalyysin ihmiskäsitykseen perustuva psykoterapia on yksi käytetyimmistä terapian suuntauksista ja sillä on jonkun verran näyttöä toimivuudesta. On silti kyseenalaistettu, onko mikään terapian suuntaus sinänsä toimivuuden taustalla, vai voiko kyseessä olla se, että ihmisen olo helpottuu kun hän ylipäätään tulee nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi, kuten terapiassa tapahtuu. Me emme tule nähdyiksi ja aidosti kohdatuiksi elämässämme muutoin, kuin hyvällä tuurilla joissakin ihmissuhteissa. Kaikki kohtaamiset työelämässä, kouluelämässä, harrastuksissa, yleensä ottaen elämässä perustuvat erilaisiin rooleihin ja asioiden hoitamiseen asioina, prosesseina, nopeasti ja tehokkaasti. Siinä me ihmisinä jäädään tulematta huomioiduiksi, ja evoluutiossa kehittyneet perustarpeet täyttymättä. Savanni-ihminen voi huonosti kun hän kokee olevansa yksin vieraassa ympäristössä, jossa asioita tapahtuu sellaista tahtia, että niitä ei täysin käsitä. 

Syvyyspsykologian yksi teema on se, että ihmisellä on aito minuus, joka on osittain tiedostamaton. En ole perehtynyt tähän pohjia myöten, mutta ymmärrän syvyyspsykologisen työskentelyn olevan tutustumista sellaisiin minän osa-alueisiin, jotka lopulta asettuvat tukemaan minää kokonaisuutena. Graafisesti kuvattuna syvyyspsykologia on pystysuuntainen prosessi, jos kaikki häsä elämässä on näitä vaakasuuntaisia, ajassa eteen- ja taaksepäin meneviä prosesseja. Vaaka-akselilla itseen tutustuminen ja itseksi tuleminen on pysähtymistä, koska vaaka-akseli ei huomioi ylös- tai alaspäin suuntautuvaa liikettä. Hyvinvointipuheessa puhutaan todella paljon pysähtymisen merkityksestä ja tarpeesta, pysähtyä itsen ja asioiden äärelle. Rohkea pysäyttää prosessit ja priorisoi itsensä hetkeksi. Ei-niin-rohkea menee vaan prosessien virran mukana ja voi huonosti. Hallintakäsitys ei ole omissa käsissä, tästä olen kirjoitellut aikaisemmin. Se, joka valitsee pysähtyä kesken prosessien, pitää kontrollia itsellään. Mutta entä hän, joka lähtee matkalle ylös- tai alaspäin kohti itseään? Hyppää kokonaan pois vaaka-akselien prosesseista? Ja huom! Nyt ei taas kerran ylistetä niitä rohkeita, jotka uskaltavat hypätä työelämästä tyhjän päälle tai eläkkeelle, jotka valitsevat itsensä toisten eteen raatamisen sijaan, vaan puhun itseen tutustumisesta, mentaalisesta työstä. 

Sekin on totta, että koska me olemme tehneet tästä yhteiskunnasta tällaisen kuin se on, se toimii sillä tavalla, että jos joku päättää jättää puurtamisen toisille, toisten puurtaminen lisääntyy. Tekemättä jäänyt työ ei häviä mihinkään, ja jos joku vapaamatkustaa, joku toinen tekee kahden ihmisen hommat. Jossain toisenlaisessa yhteiskunnassa voisi olla mahdollista, että kaikki pääsisivät helpommalla. Tässä meidän tällaisenaan ei. Sen vuoksi se, että joku rohkea hyppää vapaille, herättää suurta närää ja katkeruutta, koska jokainen tuntee sen jo etukäteen omilla harteillaan kasvaneena taakkana. Ja kun näitä hyppääjiä on runsaasti, kasvaa jäljelle jäävien kantamukset runsaasti. Samalla prosessit kiihtyvät, prosessien lopputulosvaatimukset kasvavat. Kaiken takana on raha, jota me kaikki kumarretaan. Koska edes hän, joka rohkeana hyppäsi vaaka-akselilta vapauteen, ei pysty elämään tässä yhteiskunnassa ilman rahaa. Vain muutama harva nauriin omatarve luomuviljelijä saattaa siihen kyetä, mutta omalla tavallaan sekin on taas kovaa työtä. Ei ole mahdollista kenenkään istuskella pitkiä aamuja kahvipöydässä katsellen ikkunasta ulos ja nautiskellen vapaasta olemisestaan, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Ellei joku muu tee hänen eteensä töitä. 

Hintojen ja kaikkien kustannusten nousu on aikaansaanut sen, että yhä suuremmalla osalla meistä raha on tiukemmassa kuin ennen. Ihan samalla tavalla kuin koko ajan täytyy puristaa saman työtuloksen eteen enemmän töitä, saman tuotteen ostamiseen täytyy irrottaa nyt enemmän rahaa kuin aikaisemmin. Tämä yhteiskunta pyörii niin pitkälti rahan ympärillä, että raha määrittelee meidät kaikki, olemalla sekä oma vaaka-akselin prosessinsa että taustavaikuttaja jollain tasolla varmaan kaikissa muissakin samansuuntaisissa yhtäaikaisissa prosesseissa. Joka asiaa pitää muokata ja veivata tehokkaammaksi ja tuottavammaksi, vähemmän resursseja syövemmäksi, koska raha. Ja tämä jos mikä on ultraprosessointia! Ja taas, lisääkö se hyvinvointia? Ei tasan. Koska palkka joka aikaisemmin on riittänyt jonkinlaiseen elintasoon ei riitä siihen enää, me kaikki yritämme keksiä keinoja hankkia lisää rahaa. Mutta koska ihmisten joukko, jolla rahaa on enää käytettävissä ylimääräistä, pienenee koko ajan, syntyy tilanne, jossa erilaisia palveluntarjoajia on huomattavasti enemmän kuin palveluiden potentiaalisia ostajia. Esimerkiksi kuinka moni meistä onkaan kouluttautunut jooga-opettajaksi sivutyö mielessään, ja kuinka moni meistä kouluttautuneista todella tienaa koulutuksellaan? Niinpä. 

Jos prosessi on aikaisemmin ollut yksi suosikkisanojani, nyt se saa lähinnä hiukan oksennusta nousemaan suuhun. Organisaatiopsykologiassa luin aivan loistavan määritelmän teknologialle. Me ihmiset loimme teknologian, mutta se karkasi luonteensa omaisesti nopeasti käsistä ja nyt me yritämme juosta sen perässä pystyäksemme palvelemaan sitä ja täyttämään sen tarpeet. Ihan näin kävi prosesseille, ne lähtivät laukalle koska raha kiihdyttää niitä juuri niin kovaan lentoon kuin on tarvetta. Prosesseilla ei ole rajoitinta. Ja me ihmiset ollaan lähinnä hiekkaa koneistossa, tätäkö me haluttiin? Hallintakäsitys ei ole enää ollenkaan meidän käsissä vaan prosesseissa, ne tempovat meitä sinne tänne ilman mitään mieltä koska niillä ei ole mieltä. Miten meidän mielet pysyy terveinä sellaisessa pyörityksessä? Jos ainoa vaihtoehto selviytyä on hypätä millä tahansa verukkeella sairauseläkkeelle? Tämän tekstin päätteeksi en tarjoakaan omia ratkaisumallejani. Heitin premissit ilmoille, järkeile sinä johtopäätös! Tuossahan se seisoo silmien edessä, kun sen vain näkee. Suurin osa meistä on niin prosessien vietävinä, että ei pysty edes katsomaan tilannetta kokonaisuutena. Laput silmillä mennään eteenpäin ja yritetään kestää päivästä toiseen. Mitä sinä haluat?