Lisää ajatuksia ratsastuspelon työstämiseen

Edit. Alussa pitkälti sosiaalipsykologian teoriaa, lopputekstistä tulikin ratsastuspelon työstämistä.  

Tällä kertaa ei voi aloittaa otsikon kirjoittamisesta, koska en oikeastaan tiedä, mistä aion kirjoittaa. Viime ajat olen lueskellut sosiaalipsykologiaa, mikä sanana kuulostaa vähän.. no, tylsältä ja poliittiselta. Mutta alueella on kyllä mielenkiintoista teoretisointia ja esimerkiksi tuttuja motivaatioteorioita käytetään myös sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa hyväksi. Mielenkiintoista on se, kuinka evoluutionäkökulmaa pystytään sitomaan sosiaalipsykologiaan, joka sinänsä on ryhmäilmiöiden tutkimusta ja sisältää myös täysin konstruktionistisen katsantokannan, jonka mukaan kaikki meidän sisäisetkin asiat rakentuvat vuorovaikutussuhteessa toisiin. Eihän tuollainen näkemys sulje evoluutiota pois, mutta äkkiseltään tuntuu kyllä vastakkaiselta ajatukselta. (Kreationismi voidaan nähdä evoluution vastakkaisena teoriana, sen mukaan maailma on luotu, ei kehittynyt. Mutta tavallaan konstruktionismikin on maailman "luomista", no meneepä tämä nyt hankalaksi...) Sosiaalipsykologia muistuttaa sukupuolentutkimuksen kenttää siinä mielessä, että mistään ei tunnuta saavan aikaan mitään pysyvämpää väittämää, vaan kaikkea kritisoidaan, tarkastellaan uudelleen ja pyöritetään edes takaisin. Tieteellinen tieto ei siinä mielessä kumuloidu kuin vaikkapa fysiikassa, jossa aiemmat todistetut tutkimustulokset jossain vaiheessa asettuvat totuuksiksi joiden päälle voidaan rakentaa uusia hypoteeseja ja testata niitä. Sosiaalipsykologian tieto on jatkuvassa pyörteessä kokonaisuudessaan. 

Tulipa pitkä alkukappale, todennäköisesti hyppäsitkin sen yli tai lopetit lukemisen siihen. Ihmistä minä olen taas vaihteeksi pohtinut, koska kun mietitään ryhmäilmiöitä, samalla mietitään kuitenkin yksilöä siellä ryhmässä. Miten erilaiset vuorovaikutustilanteet luovat sen osallistujat, ja miten nämä luomukset voivat jopa asettua osaksi käsitystä itsestä ja siten asettua ennustamaan omaa osallistumista tuleviin ryhmäilmiöihin. Eli jos pohjalla on muutama sellainen vuorovaikutustilanne, jossa tuntee jäävänsä täysin vaille puheenvuoroa, kuulluksi tai nähdyksi tulemista, voi itselle syntyä sellainen käsitys itsestä että olen sellainen että minua ei nähdä, ja sen myötä jatkossa menee uusiin vuorovaikutustilanteisiin sillä asenteella, että minua ei tälläkään kertaa nähdä. Tai toisin päin, tai miten päin vaan. Ajatus on se, että käsitykset itsestä eivät muodostu irrallisina toisista ihmisistä, vaan vuorovaikutus toisten kanssa on kriittinen rakennuspala siinä, millaiseksi minäkuva rakentuu. Ja vuorovaikutusta on monenlaista, ei pelkästään ihmistenvälistä, vaikkakin sosiaalipsykologia ymmärrettävästi ei tutki esimerkiksi ihmisen ja hevosen välistä vuorovaikutusta. Ihmisen ja koneen välistä kylläkin muuten tutkii, tekoälyä kehitettäessä näitä juttuja on hyödynnetty. 

Mutta koska olen pyörittänyt aikaisemmin paljon sitä ratsastuspelkojuttua, palaan siihenkin tässä. Näen yhtymäkohdan pelon syntymiselle myös vuorovaikutustilanteessa, jossa näitä minäkuvia rakennellaan. Koska pelko on olemassa oletusasetuksena kerran synnyttyään, kuten ratsastusta pelkäävät hyvin tietävät. Uuteen ratsastustilanteeseen ei voi mennä ns puhtaalta pöydältä katsomaan, alkaako pelottaa, vaan pelko on mukana jo alusta alkaen ja kysymys on pikemminkin siitä, säilyykö se siedettävällä tasolla vai tapahtuuko jotain mikä saa sen aktivoitumaan liikaa, että ratsastus voisi tällä kertaa jatkua. Riippumatta siitä, miten ratsastuspelko on alun perin syntynyt, se asettuu osaksi minäkäsitystä, joka värittää sitä, millaisesta asemasta käsin ihminen on uudessa ratsastustilanteessa mukana, eli vuorovaikutustilanteessa. Näin ihminen muuttuu neutraalista ratsastajasta pelkääväksi ratsastajaksi, mitä hän on myös silloin, kun hän ei ratsasta, vaan vaikkapa matkustaa bussissa. Se on ikäänkuin leima otsassa, jota toki muut eivät näe, mutta siltä se voi itsestä tuntua. Tallikiusaaminenkin voi perustua siihen, että tuo on se jota pelottaa. 

Jotta homma ei olisi liian yksinkertaista, moni yrittää ensinnäkin piilottaa oman pelkonsa muilta ihmisiltä ja hevosilta. Harmi, että ainakaan jälkimmäisiltä se ei onnistu, ne nimittäin kyllä huomaavat sen aina. Toisekseen ihminen saattaa olla niin vähän kosketuksissa itsensä kanssa, että ei ymmärrä itsekään pelkäävänsä. Silloin tilanteeseen on jo vaikea puuttua. Silti se voi näkyä toisille, varsinkin jos tietää mitä katsoo. Eleet, liikkeet, äänensävyt muuttuvat esimerkiksi kovemmiksi ja terävämmiksi, hevosta komennetaan ikään kuin varmuuden vuoksi ja ajatellaan, että pitämällä se kovassa kurissa pidetään se hallussa, vaikka oikeasti yritys on hallita omaa pelkoa. Yleensä hevoset muuttuvat tällaisesta kohtelusta säikymmiksi ja sitä kautta tilanteen eskaloitumisen mahdollisuus kasvaa. Tarkkaile vaikka huviksesi joskus samaa hevosta, ihan vaan niin että sitä pitää riimun narusta kiinni eri ihmiset. Miten eri tavoin hevonen on tilanteessa? Toisella se seisoo rentona, melkein nukkuu, toisella tarkkailee ympäristöään hyvinkin aktiivisesti ja saattaa pyöriäkin. Se johtuu ihmisen eleistä, jos ympäristössä ei tapahdu muutosta (riippuva ja kontrolloitu muuttuja, heh). 

Toisaalta se, että ympäristöt luovat minäkäsitystä meille jokaiselle, on normaalia. Toisaalta kaikki lainalaisuudet, joita erilaisissa yhteyksissä todetaan, ovat avoimia toisin toimimiselle, mikä on sukupuolentutkimuksen tieteenalan oppeja. Eli teoriassa jos ratsastusvuorovaikutuksessa pääsee syntymään tilanne, jossa ihmiselle muodostuu käsitys itsestään pelkäävänä ratsastajana, on mahdollista seuraavassa tilanteessa toimia toisin ja tietoisesti päättää, että en lähde tähän tilanteeseen siitä asemasta käsin vaan neutraalina ratsastajana. Ongelma pelon kanssa tietenkin on se, että se tunnetilana ja vieläpä hyvin perustavanlaatuisena sellaisena on osin tietoisen hallinnan ulkopuolella ja erittäin herkästi esiin provosoitavissa. Mutta ehkä ajatus siitä, että silti on ihan mahdollista ainakin osittain ihan vaan päättää, että en ole pelkäävä ratsastaja, voi auttaa jonkin verran. Jälleen voitaisi ottaa esiin se hallintakäsityksen ajatus, jota olen varmaan ihan liikaa jo pyöritellyt aiemmissa teksteissä koska niiden lukukerrat laskevat kuin lehmän häntä, aihe ei näytä kiinnostavan enää. Mutta hallinta on enemmän omissa käsissä, kun sen sijaan, että ihminen lähtee ratsastamaan ajatuksella "olen pelkäävä ratsastaja" sinne lähteekin ajatuksella "olen neutraali ratsastaja", uskoen siihen tietysti myös itse. 

Ja note! Hallintaa EI lisää se, että ihminen lähtee ratsastamaan sillä ajatuksella, että "nyt sä vittu tottelet etkä perseile yhtään..!" koska siinä kun ihminen taistelee jännittyvän hevosen kanssa, hän todellisuudessa painii oman pelkonsa kanssa, jota ei tuolla keinolla pysty selättämään. Totta puhuen kyllä minuakin alkaisi vähän tärisyttää jos menisin vaikka koulun liikuntatunnille ja opettaja hyökkäisi terävänä kimppuun että nythän sä juokset just tasatahtia tamburiiniin tai saat niin vitusti selkään että et juokse viikkoon. Naura vaan, mutta todellisuudessa moni ratsastaa tuolla asenteella! Koska pelkää. Se on yksi syy, miksi minusta ratsastuspelko on juttu, johon pitää olla enemmän keinoja puuttua kuin se että ostaa kiltimmän hevosen. Koska maailmasta loppuvat ne pomminvarmat hevoset, koska niitä ei ole ensinkään. Hevonen voi toimia äärimmäisen kiltisti ja rauhallisesti rauhallisella ihmisellä, mutta jos selkään nostetaan aggressiivinen ja terävä pelkääjä, suurin osa hevosista reagoi. Koska ne pystyyn kuolleet ovat todennäköisesti niin kipeitä, väsyneitä, turtuneita tai muulla tavoin loppuun ajettuja, että eivät jaksa välittää vaikka niille tapahtuisi mitä. Tottakai väkivaltaisuus on vain yksi tapa reagoida pelkoon, toiset meistä esimerkiksi lamaantuvat. Sekin haittaa ratsastusta todella, mutta ei ole ehkä hevoselle niin häiritsevää. 

Monelle meistä tuntuu olevan vaikea hahmottaa, että itse asiassa kaikissa tilanteissa, joissa me täällä maailmassa pyöritään, on kyse vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa. Siihen sosiaalipsykologia perustuu. Ratsastustilannekin on vuorovaikutusta hevosen kanssa, ympäristön kanssa, opettajan kanssa jne, vaikka ratsastaja kuinka päättäväisesti olisi toimijana tilanteessa. Voithan elämässä yleensäkin päättää, että minä teen nyt näin haistakaa te muut huilu, mutta silti tilanteissa on aina reunaehdot, joiden puitteissa voit toimia. Valinnoilla on seurauksia, jne. Minun teesini on, että itsetuntemus on hyvä juttu, siitä on paljon hyötyä oli kyse sitten ratsastuspelosta tai mistä tahansa tilanteesta elämässä. Itseään kannattaa tutkiskella ja miettiä, millainen oikeastaan olen, mistä pidän ja mitä haluan elämääni, mistä voisin luopua ja mikä minua kuormittaa. Minäkäsityksiä voi olla useita, eri tilanteisiin erilaisia, mutta ovatko ne tosia vai vahingossa syntyneitä? Oletko todella pelkäävä ratsastaja, tai vaikkapa tehokas tiimipelaaja töissä, oletko todella taidokas hurjastelija liikenteessä, tai mitä ikinä käsityksiä sinulla onkaan itsestäsi. Ovatko ne tosia, tiedät vastauksen kun vähän tunnustelet ja makustelet asiaa. Usein minäkäsityksiin liittyy vielä arvoja, olen huono tai hyvä jossain. Yleensä huono, esimerkiksi minä olen huono ratsastaja ja siitähän on vaikea parantaa kun vaikka taidot kehittyisi miten ja hepat alkaisi kulkea, olen aina vaan huono koska olen huono. Näin ongelma ei ole ratsastustaidossa vaan minäkäsityksessä. 

Miten minäkäsityksiä voi muuttaa? No, ensinnäkin tietysti tunnistamalla niitä. Kuulostelemalla itseään, kuten todettua, olenko oikeasti tällainen millaisena itseäni pidän. Joku käsitys voi alkaa tuntua ihan vieraalta, tämähän on ihan täyttä puppua, siitä voi luopua heti. Jotkut käsitykset taas voivat olla hyvinkin syvässä, esimerkiksi ylisukupolviset traumat ovat tietyllä tavalla myös minäkäsityksiä. Niitä voi olla todella hankala tunnistaa ja käsitellä, ja voi olla hyvä tehdä se ammattilaisen avulla eikä yksin. Vuorovaikutusta tutkittaessa on pystytty havaitsemaan erilaisia rooleja, positioita ja toimintamekanismeja, joihin osallistujat asettuvat aika automaattisesti tilanteen edetessä. Näin tilanne rakentaa meitä vuorovaikuttajina, ja siten juuri sitä minäkäsitystä. Ja kun näitä on pystytty tunnistamaan, on mahdollista tehdä toisella tavalla. Kun havaitsee tilanteen menevän siihen suuntaan, että omaksi rooliksi tulee jokin mitä ei halua itselleen, voi päättää tehdä toisin. Esimerkiksi keskustelussa kun ei taaskaan tule nähdyksi tai kuulluksi, sen sijaan että hyväksyisi sen että minä nyt vaan olen tällainen että minua ei kuunnella, voi karjaista "minullakin on sanottavaa" ja keskeyttää toiset, rikkoa tilanteen kaavan. Ja sitä kautta ehkä luoda itselleen uutta minäkäsitystä sellaisena, että minua kuunnellaan. Ratsastajana tunnistaa tilanteen, että pidän itseäni pelkäävänä ratsastajana, ja kun tilanne lähtee menemään siihen suuntaan että pelko alkaa nousta, pysäyttää kirjaimellisesti koko touhun, hevosen ja ratsastustunnin ja tulla vaikka alas selästä ja rauhassa kääntää ajatuksen toisin. 

Mitään ratkaisun avaimia ratsastuspelkoon minullakaan ei tietenkään ole tarjota. Kun pelko pääsee pahaksi, sen selättämisessä on kova työ. Itselläni se alkoi laajeta hevostelusta elämän muille alueille, aloin pelätä esimerkiksi autolla ajamista talvella, kun siihen liittyi niin paljon erilaisia riskitekijöitä. Pelko syntyi noin viisi vuotta sitten ja nyt olen taas päässyt tilanteeseen, jossa pystyn itsenäisesti ottamaan hevosen tarhasta, varustamaan sen, kiipeämään selkään, ratsastamaan kaikki askellajit läpi kentällä ja palauttamaan hevosen kaikessa rauhassa, ilman pelkoa. Se on vaatinut hurjasti ajatustyötä eli järkeilyä, juuri tätä mitä tänne kirjoitan. Sen lisäksi se on vaatinut hirveän määrän tunnetyöskentelyä, surua ja pettymystä, koska ratsastus on ollut minulle todella tärkeä ja merkityksellinen juttu, ja jouduin luopumaan siitä näin pitkäksi aikaa. Nytkään minulla ei ole omaa ratsua joten sen puoleen se ei tälläkään hetkellä ole milloin tahansa mahdollista, mutta pelon aiheuttama symbolinen lukittu ovi minun ja ratsastuksen välissä on poissa. Mikä pelon lopulta poisti, en osaa varmaksi sanoa. Mutta uskoisin sen olevan yhdistelmä toistoja rauhallisilla ja fiksuilla hevosilla, luotettavan ihmisen seurassa, oma aivotyö ja oma tunnetyö, oma itsetuntemuksen lisääntyminen ja lopulta oman motivaation läpikäyminen. Oli vielä päätettävä, haluanko vai enkö halua ratsastaa. 

Jos sinä koet, että haluaisit jutella tällaisista ajatuksista, ota ihmeessä yhteyttä. Täällä on myös rauhallisia hevosia ja sosiaalipedagogista hevostoimintaa, voidaan yhdistellä toimiva kokonaisuus. 

Evoluutiosta muuten vielä pitää lisätä taas pohdinta. Olen evoluutiopsykologiasta oppinut että me ihmiset ollaan arviolta sillä evolutiivisella asteella, jossa me oltaisiin sopivia elinympäristöön arviolta 10 000 vuotta sitten. Sen takia että me ei olla evolutiivisesti sopeuduttu tähän nyky-ympäristöön, jossa me käytännössä eletään, meillä on kaikenlaisia ongelmia. Mutta juuri tuolloin alkoi tapahtua tätä maatalouden syntyä, osa ihmisistä siirtyi maanviljeyksen ja isompien yhteiskuntien piiriin, osa jatkoi elämäänsä pienissä laumoissa metsästäjä-keräilijöinä. Nyt olen miettinyt, onkohan niin, että osa meistä siis itse asiassa on sopeutuneempia yhteiskuntaelämään kuin toiset. Koska itse koen tällä hetkellä ihan äärimmäisen rajoittavana ja häiritsevänä sen, että operoin osana yhteiskuntaa. Suuri haave olisi elää itsenäisesti keskellä tietöntä. Kaikki nimittäin kuormittaa niin paljon, työt ja verot ja ihmiset ja hälinät ja mölinät ja ihan turhat käytännöt ja kauhea tavaran määrä maailmassa ja sodat ja systeemit ja... No, todellisuudessa en varmaan pärjäisi yksin missään korpimökissä ilman ilmalämpöpumppua ja sulaa vesijohtoa mutta jokin varsin voimakas kaipaus on kyllä sellaiseen tilanteeseen, jossa on oikeasti hiljaista ja oikeasti vähän ärsykkeitä. Onko se sitten sitä evolutiivista muistamista? Minkä geneettisen ripauksen olenkaan osakseni sattunut saamaan, kun kaikki muut ovat niin älykkäitä ja sopeutuvaisia, mutta minua katsoo peilistä ehta neanderthalin ihminen, varsinkin aamuisin?