Ihmiset kuplissaan

 Vuorovaikutustilanne. Harkitsen, kannattaako minun alkaa kertoa pidempää juttua vai ei. Päätän aloittaa. Keskustelukumppani selaa älypuhelinta, tietokonetta tai touhuaa jotakin. Kerrontani etenee, kumppani ei vilkaisekkaan minua, äännähdä millään tavalla, vaan vaikuttaa keskittyneeltä ainoastaan omaan puuhaansa. Yhtäkkiä kesken lauseeni hän alkaa puhua jotakin muuta, jollekulle toiselle, nauhoittaa ääniviestiä, kertoa minulle jotain toista asiaa, tms. Minulle käy näin usein. Itse asiassa nykyään aina, kun kerron jotakin. Voin osallistua keskusteluun, kun puheenaiheena on jokin keskustelukumppanini aloittama asia tai häntä koskeva juttu, tai hänestä mielenkiintoinen aihe. Minun kertomukseni, avaukseni ja mielenkiinnonkohteeni eivät herätä enää ollenkaan vastavuoroista keskustelua. Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, että miksi. Selkein syy on tottakai se, etteivät asiani yksinkertaisesti kiinnosta muita. Sehän on tietysti ihan ok, mutta noin periaatteellisella tasolla voisi jollain tavalla olla kohteliasta huomioida minut keskustelukumppanina edes jotenkin. Toinen syy voisi olla se, että minä en ihmisenä ole ihan täysin olemassa samalla tavalla kuin muut, minkä vuoksi minun puheeseeni ei tarvitse reagoida kuin toisen ihmisen puheeseen. Filosofisesti mietittynä sekin saattaa olla mahdollista. 

Kolmas syy, se todennäköisin, on se, että me vaan olemme kaikki niin syvällä omissa kuplissamme, ettei todellista vuorovaikutusta ihmisten välillä enää pääse niin helposti tapahtumaan. Mikä siihen on syynä? Älylaitteet ovat ihan selkeästi yksi aiheuttaja, uppoudumme someen ja muihin verkon sisältöihin niin kokonaisvaltaisesti, että unohdamme reaalimaailman osittain. Ja tässä fyysisessä todellisuudessahan sitä vielä epätoivoisesti yritetään vuorovaikuttaa myös. Kuitenkin esimerkiksi töissä, missä käytössä on radiopuhelinsysteemi, viesti radiossa ajaa aina ohi kasvotusten käydystä keskustelusta. Se on tärkeämpi, siihen on reagoitava ensisijaisesti, koska ääni radiossa ei näe tilanteen muuta kontekstia, ei sitä että meneillään oli toinen keskustelu, ja näin ollen radioviesti ei toistu. Fear of Missing Out, radion kuulija saattaa jäädä paitsi jostain olennaisesta informaatiosta, jos hän ei kuuntele radiotaan koko ajan. Sen vuoksi radiosisältö koetaan tärkeämpänä, ja sama koskee varmaankin someja. Feediä selatessa voi olla, ettei samat jutut enää nouse esiin uudelleen, joten niihin on tärkeämpää keskittyä ja reagoida heti, kun taas todellisen keskustelukumppanin asia voi odottaa ja hän voi sen toistaa, kun someen tulee tauko. Jota ei tule. 

Toisaalta olemme kuplissamme myös ajatuksissamme. Kaikkihan tietää stereotypian hajamielisestä professorista, joka on niin keskittynyt pohtimaan jotakin vaikkapa fysiikan ongelmaa, ettei elämästä tässä maailmassa tahdo tulla mitään. Itse ainakin pyöritän omassa päässäni välillä hurjan paljon kaikkia ongelmia, joita yritän aivotyöllä ratkaista. Usein ne koskevat esimerkiksi hevosten koulutuksellisia juttuja, että miten saisin ratkaistua jonkun potentiaalisen ongelman parhain päin. Tai kuten viime aikoina, ontologiaa eli olemassaolon kysymyksiä. Kukaan ei nykyään enää kysy kuuluisaa "penni ajatuksistasi" kysymystä, ketään ei kiinnosta tietää, mitä pohdin. Mutta pohtiessani en tule kyllä ajatelleeksi enkä huomioineeksi sitä, millaisena muut ihmiset minut näkevät ja kokevat. Saatan olla hyvinkin torjuva, kun kaikki huomioni on ajatuksissani. Puhutaan, että ihminen elää päässään, kun hän viettää aikaansa ajatuksissaan. Silloin voi todellinen elämä mennä ohitse ja vasta jossain vaiheessa mahdollisesti havahtuu, että hyvänen aika minähän olen näin iäkäs ja näin sairas, enkä ole ehtinyt vielä yhtään nauttia elämästäni. Tähän ongelmaan on keksitty monenmoista ratkaisua kehollisista terapioista joogan ja meditaation kautta mindfulnessiin ja uskontoihin. Tartu hetkeen, elä nyt, ja mitä näitä on. 

Loppujen lopuksi me kaikki kuitenkin haluamme tulla nähdyksi ja kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Meillä on edelleen olemassa tarve siihen, ja se on biologisesti määräytynyt, evolvoitunut. Esi-isämme savannilla eivät olisi jääneet elämään ja lisääntymään, jos heillä ei olisi ollut tarvetta yhteenkuuluvuudelle, sillä yksin ihminen olisi ollut kovin altis petojen ja vihamielisten toisten ihmisten hyökkäyksille. Meissä elää edelleen tuo kauan sitten tarpeelliseksi muodostunut kaipuu tuntea olevamme osa laumaa, ja sitä kautta turvassa. Kun emme koe kuuluvamme sinne minne haluamme kuulua, emme koe olevamme turvassa. Monesti tämä yksikkö nykyään on esimerkiksi perhe, kaveripiiri, työyhteisö tai muu vastaava ryhmä. Jos meitä ei nähdä tai kuulla näissä yhteyksissä, turvallisuudentunteemme kärsii. Erityisen tuhoisaa se on kasvavalle lapselle, sillä häneen kehittyy sen myötä malli ajatella, että hän ei lähtökohtaisesti kuulu joukkoon, eikä hän lähtökohtaisesti ole elämässään siten turvassa. Mutta väsyy aikuinenkin jatkuvasti taistelemaan huomiotuulimyllyä vastaan, jos meitä ei vaan ikinä nähdä tai kuulla, ei oteta vakavasti, mielenterveys on koetuksella. Ja vaikka joku voi olla sitäkin mieltä, että hyväksynnän haku on luuserien hommaa, nämä mekanismit vaikuttavat taustalla lähes kaikilla, koska ne ovat biologisesti meihin koodattuja. Psykopaatit ovat todennäköisesti tämänkin inhimillisyyden tavoittamattomissa, ja saattavat pärjätä ilman hyväksyntää, en tiedä. 

Mielenkiintoista on vaan se, miten vähän me enää nykymaailmassa pystymme antamaan toisillemme sitä, mitä itse niin kovasti tarvisemme. Minuakin on monesti ohjattu menemään terapiaan, kun olen murehtinyt sitä, olenko kenellekään enää olemassa. Onhan tässä maailmassa jotakin aika pahasti vialla, jos evolutiivinen perustarve on mahdollista tyydyttää ainoastaan maksua vastaan! Toisaalta lupaa tietysti hyvää alalle aikoville, töitä todellakin riittää. Mutta entä ne ihmiset, joilla ei ole mahdollisuutta maksaa terapiasta? Nouseeko tuloverotus raketin lailla kattamaan Kela-korvatun psykoterapian niille, jotka eivät pysty sitä itselleen ostamaan? Vai annetaanko mielenterveyskriisin vaan eskaloitua? Tottakai siihen on syynä muutakin, kuin ihmisten välinen kohtaamattomuus. On oikeasti sairautta ja on muutakin pahoinvointia. Silti väitän, että yksi aivan pääsyistä koko yhteiskunnan huonovointisuudelle on se, että me emme enää pysähdy toistemme äärelle. Meitä ei yksinkertaisesti kiinnosta toistemme asiat, ja torjuessamme vuorovaikutuksen, torjumme toiset ihmisinä. Olemme niin kiinni someissamme, sisällöissämme, töissämme, omissa ajatuksissamme, sairauksissamme, omassa paskanvituntärkeydessämme jne, ettemme pysty antamaan toisillemme sitä, mistä itse jäämme paitsi. Ja kun meiltä aiheesta kysytään, vastaamme että kun se toinen ei vaan ole niin kiinnostava. Syy on sen toisen, sen vaillejäävän itsensä. Samalla, kun olemme sokeita sille, että myös me itse jäämme vaille sitä ihan samaa näkyväksi tulemista, samasta syystä että muut eivät pidä meitä kiinnostavina. 

Ollaan kehässä. Tuhoisassa kehässä. Mikään määrä psykiatreja, psykologeja, terapeutteja ja kohtaamisen ammattilaisia (myös prostituoituja) ei riitä paikkaamaan koko väestön torjutuksi tulemisen kokemusta. Käytetään siis lääkkeitä. No, siitä on jo se seuraus, että vesistöt alkavat olla täynnä mielialavaikuttimia, ja kalojen käytös muuttuu. Vaikea hahmottaa? Siis kun me syömme välittäjäaineita, väistämättä pissaamme niitä myös pönttöön, ja vedenpuhdistamolla kaikkia serotoniinijäämiä ei saada poistettua ns puhdistetusta vedestä, joka ajetaan vesistöön, josta ne päätyvät kaloihin ja vaikuttavat niissä. Mitä väliä? Ekosysteemi on lopun viimein aika hauras, ja muutos yhdessä lajissa aiheuttaa muutoksia muissa lajeissa. Edelleen mitä väliä? No, jossain kohtaa se muutos palaa meihin ihmisiin. En tiedä, onko tämä muutos pysäytettävissä, enkä tiedä, onko tälle asialle mitään tehtävissä. Välillä olen toiveikkaampi, jonkun hyvän aidon vuorovaikutteisen keskustelun jälkeen yleensä. Itselläni on parempi olla, kun olen saanut jakaa omia ajatuksiani ja olen saanut tulla osalliseksi toisen ihmisen jakamista ajatuksista. Olen saanut pallotella jotakin ajatusta. Tunnen tulleeni nähdyksi ja kuulluksi, koen olevani olemassa yhtenä muista ja olen osa jotakin, kun olen saanut vuorovaikuttaa. Evolutiivinen perustarpeeni on tullut täytetyksi. Mutta se vaatii jatkuvuutta, yksi kerta ei riitä. Ja se ihan sama mekanismi on olemassa myös sinussa, vaikket sitä huomaisi tai hyväksyisi. Jollet ole poikkeusyksilö, mistäs minä tiedän. 

Uupumus on edelleen ajankohtainen asia todella monen meistä kohdalla. Väitän, että yksi asia, joka meitä väsyttää, on se, että joudumme taistelemaan huomiosta tullaksemme nähdyiksi. Ihminen on lajina aivan hirvittävä peto, rottaa pahempi, joka kyllä syö kanssaihmisen muitta mutkitta, kun omat edut ovat pelissä. Siitä me kärsimme, kun empatia välillämme vähenee. Perheenjäsenetkin kilpailevat keskenään elintilasta, ravinnosta, ymmärretyksi tulemisesta, pelkkä arkisen puheen tasoinen vuorovaikutustilanne on kilpailua siitä, kenen asia tulee tärkeysjärjestyksessä ykköseksi. Kaupassa käyminen, voi kuinka usein siellä saakaan todistaa kilpailua siitä, kenen suosikkijugurttia ostetaan ja saako yksi ottaa nuudeleita vai onko tärkeämpää ostaa linssipastaa. Olen todistanut aivan uskomatonta tylytystä aiheesta voidaanko ostaa parsakaali vai onko se täydellisen turha vihannes ja sen syöjä siinä samalla tyhmä ihminen. Tuliko parsakaalin kysyjä nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi? Vai pitäisikö suksia terapeutin puheille? Vikahan ei tietenkään ole vastaajassa, joka omassa parsakaalittomuuskuplassaan nyt vaan on sitä mieltä, että meidän perheessä ei parsakaalia syödä eikä asiasta keskustella. Tottakai vastaaja maksaa ostokset ja sillä perusteella hänellä voi olla oikeus sanella, mitä ostetaan. Parsakaalin 0,95 euron hinta voi olla se olki, joka katkaisee perheen talouskamelin selän. Mutta noin yleensä ottaen mikäli vuorovaikutus perheessä on parsakaaliongelman kaltaista, voi olla että perheessä kytee muitakin ongelmia. 

Ihmisellä on muiden taipumustensa lisäksi taipumus kostaa kärsimänsä vääryydet. Kun riittävän pitkään tulee torjutuksi, alkaa se nakertaa oman arvon tuntoa ja minäkäsitystä. Harva meistä pystyy olemaan niin vahva, että kestää jatkuvaa mitätöintiä ilman että se vaikuttaa itsetuntoon millään tavalla. Sen sijaan, että vaikutus olisi edes tietoinen, se voi näkyä mielialan yleisenä laskusuuntana ja johtaa lopulta esimerkiksi masennukseen. Tai se voi näkyä pinnan alla kasvavana vihaisuutena, joka lopulta saattaa ottaa koston formaatin. Kehen ja mihin se kohdistuu, tulee tietenkin aivan täytenä yllätyksenä kanssaihmisille. Kouluampumisistakin löytyy varmasti niitä, jotka taivastelevat, että en olisi ikimaailmassa uskonut, että hän..! No niinpä hei. Jotkut kohdistavat koston itseensä. Laittaahan se miettimään, että jos minun asiani jatkuvasti ovat niitä, jotka eivät ketään kiinnosta, niin ehkä minä ihmisenä olen sellainen, että ketään ei kiinnosta. Yksin on raskasta taivaltaa lapsuus, nuoruus ja vielä aikuisuuskin. Huomiotuulimyllyjen siipien pyörimisen tahti vaan kiihtyy, niitä vastaan taisteleminen on vuosi vuodelta raskaampaa. On luonnollista, että väsyttää, ja on luonnollista, että kipinä hiipuu sellaiselta ihmiseltä, joka ei ole taipuvainen kääntämään vastoinkäymisiä vihaksi. Kriittinen kysymys on, kuinka monta itsemurhaa olisi ollut estettävissä sillä, että joku olisi ajoissa nähnyt ja kuullut, joku olisi hyväksynyt henkilön sellaisenaan ja ymmärtänyt häntä? Joku muukin, kuin maksettu ammattilainen. 

Aikaisemmin olen paasannut siihen sävyyn, että meidän pitäisi enemmän ottaa huomioon toisemme. Nyt omien viimeaikaisten kokemusteni vuoksi olen ehkä taipuvainen kääntämään kelkkaani siihen suuntaan, että huomioidaan nyt edes itsemme. Jos meistä ei kerta kaikkiaan ole ottamaan toisiamme huomioon, jos emme pysty kuuntelemaan toistemme kertomuksia loppuun emmekä kommentoimaan niitä asiallisesti, olkoon sitten niin. Jos some on vieressä seisovaa ihmistä tärkeämpi, pidä se. Mutta pliis huomioi edes se, että sinä itse myös tarvitset kohtaamista, sinä itse tarvitset nähdyksi ja kuulluksi tulemista yhtä paljon kuin se toinen, joka sinusta ei ole kiinnostava. Vaikka just nyt se sisältö ajaa ohi siitä mitä se ihminen siinä vieressä selittää, lopun viimein kärsit myös itse, jos et koskaan vuorovaikuta tässä elämässä, vaan ainoastan virtuaalissa. Ihmisen keho jää paitsi eleistä, ilmeistä, äänenpainoista, fyysisistä välimatkoista, kaikesta siitä, mikä muu kuin itse teksti viestintään kuuluu. Kehollisesta vuorovaikutuksesta, jota hox hox on olemassa aika montaa muutakin lajia kuin seksi, ja joita muitakin lajeja tarvitsemme koska olemme evoluutiossa kehittyneet sellaisiksi. Ongelma on että nyky-yhteiskunta on kehittynyt meitä nopeammin eikä se enää vastaa ympäristöä, johon me olemme evolvoituneet. Miljonan vuoden päästä ihminen on yhteensopiva nykyisen muotoisten älykännyköiden kanssa, mutta tuolloin niitä tuskin enää on. 

Eli hätähuutoneuvoni just sulle on, (jos jaksoit lukea kunnolla ja loppuun asti, nykyään harva enää lukee mitään sisältöjä kun silmäilee vaan ja swaippaa heti, kun homma ei enää puhuttele eli todennäköisesti ensimmäisen kappaleen loppupuolella), että huomioi siellä kuplassasi edes omat tarpeesi. Pyri olemaan niille ja itsellesi ihan oikeasti ja rehellisesti läsnä, vaikket olisikaan sitä kenellekään toiselle ihmiselle ikinä. Koska sua ei pelasta kukaan, kun tämä peli on mennyt sellaiseksi, että emme enää pelastele toisiamme. Joku saattaa huikata, että hei sun kannattais mennä terapiaan. Mutta kuten todettua, aina ja kaikille se ei ole mahdollista. Kupla saattaa myös muodostua niin syväksi suoksi, ettei sieltä omin avuin enää löydä ulos, ja lopulta sinne hukkuu. Eikä kukaan huomaa, tai jos huomaa, niin ihmetellään, että en olis ikinä uskonut että tuo, että voi että. Olen tullut kyynisemmäksi ihmisten suhteen, en usko enää ihan täysin joka ikisen hyvyyteen ja vilpittömyyteen. Aiemmin jaksoin uskoa siihen, että someilu ja todellisen vuorovaikutuskontaktin välttely on vain harhaa josta ihmiset ovat vielä herätettävissä. Että sieltä olisi hyvä havahtua. Nyt en tiedä, onko se ihan niin. Onko evoluutio mennyt siihen suuntaan, että eriydymme vaan sinne omiin kupliimme ja muutaman sata tuhatta vuotta kärsimme vuorovaikutustarpeen täyttymättömyydestä, kunnes tuo tarve kuihtuu pois? En todella tiedä vastausta. Tulevaisuudessa ei ehkä tarvita esimerkiksi psykologeja ollenkaan. Toisaalta muut mielenterveysongelmat eivät ole tähänastisen evoluution yhteydessä vielä karsiutuneet pois, joten niillä on jonkinlainen jatkuvuus.