Hallintakäsitys

 Hallintakäsitys on suomennos termille locus of control. Voidaan puhua myös kontrolliodotuksesta, iltse olen aiemmissa blogiteksteissäni suomentanut sen nimellä hallinnan sijainti. Nämä eivät tietenkään ole tieteellistä tekstiä, mutta avaan asiaa nyt kuitenkin lisää, jotta en ainakaan tule jakaneeksi virheellistä tietoa. Termiä käytetään psykologiassa merkitsemään henkilön ajatusta siitä, kuinka paljon hän itse voi vaikuttaa asioihin, joita hänelle tapahtuu ja joissa hän on osallisena. Hallintakäsitys jakautuu sisäiseen ja ulkoiseen. Sellaiset henkilöt, joilla on korkea sisäinen hallintakäsitys, kokevat päättävänsä itse oman elämänsä tapahtumista ja asioista. He kantavat vastuuta asioista, joissa ovat mukana, ja tekevät valintoja. Sen sijaan ihmisillä, joiden hallintakäsitys on suuremmaksi osaksi ulkoinen, on ajatus siitä, että heidän elämäänsä ohjailee jokin ulkoa tuleva voima. Tällainen voi olla esimerkiksi kohtalo, mutta myös toisten ihmisten toimet, tahtomiset ja aikomukset. Ulkoisen hallintakäsityksen omaavat ihmiset myös helposti tuppaavat siirtämään vastuun ja syyn jonkun toisen harteille, ja kärsivät epäoikeudenmukaisesta kohtelusta kokien, etteivät voi tehdä asialle yhtään mitään. 

Ajattelen, että sisäinen hallintakäsitys sijaitsee lähempänä ihmistä itseään ja ulkoinen kauempana hänestä. Ajattelen myös, että meillä kaikilla on näitä molempia, että kyseessä on jatkumo jolla liikutaan tilanteittain, eikä niinkään joko/tai -ominaisuus. Aikaisemmin olen kirjoittanut muun muassa ratsastuspelosta ja hallintakäsityksestä. Uskon, että pelkäävä ratsastaja siirtää hallintakäsitystään ulospäin, kun hän kokee, ettei voi itse vaikuttaa juurikaan siihen, miten hevonen käyttäytyy ja kuinka hänen itsensä käy. Vastuu tilanteesta eli tilanteen hallinta voi olla esimerkiksi ratsastuksenopettajalla tai hevosella, niin hassulta kuin se ehkä saattaa kuulostaa. Mutta olen itse peloissani ainakin hevosen selässä vaatinut, suorastaan edellyttänyt valmentajaa varmistamaan, että hevonen ei hyppää tai säntää mihinkään. Ja järjellä kun ajattelee, niin miten hän voisi sen tehdä? Kyseessä on pakoeläin jota rupeaa jännittämään heti, kun se huomaa, että ihminen selässä pelkää. Pelottomasti ratsastavat taas pitävät hallintakäsitystä omissa hyppysissään. He kokevat olevansa tilanteen päällä, ehkä jopa uhkarohkeastikin ottamatta ollenkaan huomioon, mitä riskejä kuhunkin tilanteeseen sisältyy. 

Tänään sain hyvän maistiaisen omasta hallintakäsityksestäni ja vähän samalla varmistusta omalle hypoteesilleni. Toinen nyt 2-vuotiaista oreistani on sairastanut kaviopaisetta reilu viikon verran, joka onneksi puhkesi ja nyt vaan parannellaan. Hän saisi ulkoilla kuivalla siistillä alustalla, joten vein hänet eilen ratsastuskentälle tarhaamaan. Hän ei kuitenkaan pysynyt siellä vaan kohta juostiin iloisesti kilpaa pitkin pellonreunaa ja päätin, että potilas ulkoilee toistaiseksi vielä ainoastaan valvotusti. Veinkin hänet tänään sitten talutuslenkille metsään. Olemme joitakin lyhyitä reissuja aiemmin tehneet, mutta yhden käden sormilla laskettaviksi ne kyllä jäävät. Suitset eivät ole hänelle vielä ihan tuttu väline joten en arvannut ottaa niitä, mentiin perinteisellä riimun ja narun metodilla. Onneksi tämä yksilö ei ole aivan tuulihattu virtapetteri seisottuaan karsinassa viikon, mutta turvakengät olivat silti ihan paikallaan. Jostain syystä nämä nuoret, jotka luottavat ihmiseensä sen verran, että pystyvät poistumaan kavereiden luota ihmisen kanssa, eivät luota itseensä ihan niin paljon, että säikähtäessään pystyisivät seisomaan ihmisen vieressä. Vielä voi tulla tilanne, jossa parempi vaihtoehto on seistä ihmisen päällä, varmuuden vuoksi. 

Olen pallotellut hallintakäsitystä niin paljon omien jännitysteni ja pelkojeni suhteen, että olen tehnyt näiden nuorten kanssa tietoisen päätöksen pitää hallinta itselläni. Muistutan itseäni siitä, kun huomaan, että oma syke alkaa nousta ja kädet ehkä täristä. En halua päästää tunnetta yhtään pidemmälle, vaan vedän syvään henkeä ja päätän jälleen, että hallinta! Tein nimittäin niin, että ensimmäisen pellon yli käveltyämme tulimme peuranruokintapaikalle, jossa ajattelin ottaa kuvan sekä hevosesta että pömpelistä. Puhelimen kaivamiseen meni aikansa ja poseeraamiseen toinen tovi, ja kun olin tunkemassa laitetta takaisin taskuun, hevonen hyppelehti jo siihen malliin että lähdenpä tästä takaisin kotiin. Tajusin, että keskittyessäni puhelimeen olin pistänyt hallinnan ainakin paussille, jollen jopa tarjonnut hevoselle sitä. Tällainen nuori, jolla ei vielä ole kauheasti kokemuksia ja joka oli sille taas aivan uudessa paikassa ja tilanteessa, ei todellakaan halua ottaa mitään vastuuta mistään. Hevosen luontaisin reaktio on paeta, varmuuden vuoksi. Se rauhoittui saman tien, kun muistin taas pitää hallinnan kirkkaana mielessä, hengitin pari kertaa syvään ja lähdin taas eteenpäin. Heti kun keskityin hevoseen ja itseeni, homma jatkui kuin mitään välikohtausta ei koskaan olisi tapahtunutkaan. 

Loppuretki sujui hienosti. Kapeilla poluilla minä menin edellä ja hevonen perässä, paristi se tallasi innoissaan kantapäilleni ja kiittelin todella turvakenkiä. Muutamaan otteeseen se tuli rinnalle ja katseli viereltä eteenpäin. Se ikään kuin tuli hallintakäsityksen janalla minua kohti vähän matkaa. En halunnut ojentaa sitä tästä sen takia, että siitä on tulossa ratsuhevonen todennäköisesti jonain päivänä, ja silloin se menee "ensin" kun ratsastaja on sen selässä eikä taluttamassa sitä. Mielestäni on hyvä asia, jos hevosella on ajatus edetä myös muualla kuin tallin ja tarhan välillä. Annoin sen etsiä itse reittejä, kunhan ei mennyt niin paljon minun edelle, että naru kiristyi, silloin otin pidätteen ja kehuin kun se toimi. Näin hallinta pysyi kuitenkin enemmän minun kuin hevosen puolella. Se sai turvallisesti katsella ja kokeilla sitä ottaa, muttei kokonaan itselleen. Ja juuri näin ajattelen, että harmonisin ihmisen ja hevosen välinen yhteistyö toimii. Se on kuin vuoropuhelua, jossa jokainen vuorosana siirtää hallintakäsitystä välissä olevalla janalla. Kuitenkin pääasiassa sen tulisi sijaita ihmisen puolella puoltaväliä niin, että hevonen saa ilmaista itseään muttei ota hallintaa itselleen. 

Hallintakäsitys voi olla hankala termi ja konsepti ymmärtää. Voi myös olla, että se on lukijan mielestä turha tai esimerkiksi liian mekanistinen. Minusta se kuitenkin kuvaa todella hyvin vuorovaikutuksen luonnetta, sitä mitä vuorovaikutuksessa tapahtuu. Keskustelussa esimerkiksi kuitenkin puhuja käyttää aina enemmän valtaa kuin kuulija, kunnes roolit vaihtuvat. Käskyt ja pyynnöt liikkuvat janalla erilaisilla tehoilla. Kyllä hevostenkin kanssa voi tulla tilanteita, joissa lyhyt käsky on pakko antaa, hallinta otetaan kokonaan ihmisen päähän eikä hevoselle jää mahdollisuutta sanoa mitään. Tällaista vanhan käsityksen mukaista johtajuutta ei kuitenkaan enää nykyään kaiken uuden tiedon valossa voi suositella. Ihminen ei voi kaiken aikaa vain käskeä. Turvallisimmillaan hevonen on, kun se on luottavainen, rento ja tehtäviensä tasalla, tätäkin olen käsitellyt aiemmissa teksteissä. Ihmisen tehtävä on opettaa siitä sellainen. Ja yksi tapa tehdä tätä opetusta on antaa hevoselle mahdollisuus ilmaista itseään, kertoa milloin pyydetään liikaa ja neuvotella asioista. Kun hallinta on pääasiassa ihmisellä, ei siitä ole mitään vaaraa, jos hevonenkin saa vuorovaikuttaa osana omaa koulutustaan. Toivottavasti niille, joita ajatus hallintakäsityksestä voisi auttaa miettimään omaa suhdettaan vaikkapa hevosiin, tämä metsälenkkiesimerkkini avasi asiaa enemmän.