Ratsastuspelon työstäminen

 Olen psykologian opiskelija, tällä hetkellä aineopinnoissa menossa avoimessa yliopistossa. Aiemmin olen suorittanut evoluutiopsykologian opintokokonaisuuden, psykologian perusopinnot, sekä kursseja musiikkiterapian perusteista. Lisäksi olen käynyt joogaopettajan perus- ja jatkokoulutusta sekä useita erilaisia hevosen kouluttamisen kursseja. Omakohtaisesti minulla on kokemusta lyhytpsykoterapiasta sekä EMDR-terapiasta potilaana. Olen myös käynyt läpi ratsastuspelkoa, josta kirjoitin viime postauksessa enemmän. Nykyisin en ratsasta säännöllisesti, lähinnä koska minulla ei tällä hetkellä ole omaa ratsuhevosta. Kuitenkin viimeksi eilen kävin hevosen selässä ja ratsastin sen verran mitä oma kunto antoi myöten, eli vähän, enkä pelännyt ollenkaan. En tiedä onko pelko väistynyt kokonaan, tuskin. Kokemus kuitenkin kirvoitti tämän kirjoituksen, sillä olen työstänyt omaa pelkoani erittäin paljon, ja minulla saattaa olla jotakin annettavaa muille, jotka käyvät läpi samaa omalla kohdallaan. 

Aloin pelätä ratsastaa, kun nuori selästään kipeä hevonen viskasi minut maahan niin pahasti että jouduin sairaalaan. Aiemmin olin ratsastanut siinä illuusiossa, että ei minulle käy niin. Tämä nuori oli kuitenkin minulle uusi, vieras ja tullessaan täysin ratsuttamaton. Lisäksi en selkeistä merkeistä huolimatta nähnyt, kuinka hirveän kipeä se oli. Se ei pukittanut mitenkään pyöreästi ja kevyesti kuin hevoset aiemmin elämässäni, vaan todella päästäkseen minusta eroon, koska minun painoni selässä sai aikaan sille kipukokemuksen. Seuraavan kerran menin toisen nuoren, ratsutuksen ihan alkuvaiheissa olevan hevosen selkään, joka pelkäsi ratsastajaa, ja tipuin sieltäkin kun se lähti pakenemaan minua. Tuon jälkeen olin aivan varma siitä, että minä en ratsasta enää ollenkaan, ikinä. 

Viime postauksessa kirjoitin siitä, miten hallinnan tunne liikkuu tilanteittain suhteessa ihmisen ja hevosen välillä. Sama pätee myös muissa vuorovaikutuksissa, sitä voi kokeilla suhteessa toiseen ihmiseen, tai vaikka esineeseen jos haluaa leikitellä ajatuksella hahmottaakseen sen paremmin. Itselläni tämä asia aukesi kun aloin tehdä jälleen maastakäsintyöskentelyä sellaisen hevosen kanssa, jonka kanssa tein sitä noin vuosi sitten, ja sitten se jäi sairaslomalle minä aikana ei tehty mitään. Hevonen on erittäin herkkä, energinen ja helposti ympäristöstä häiriintyvä. Se on ori jonka omasta mielestään pitää olla kärryillä koko ajan ja kaikesta, mitä tapahtuu. Se on helposti ylivireä, mutta toisaalta yhtä helposti myös alivireä, ja alue jossa se työskentelee rentona mutta aktiivisena on erittäin kapea. Tähän kun yhdistää vielä sen, että se keskittyy minuun eikä varpusiin, vaatii ratsastajalta eli maastakäsittelijältä paljon. (Akateemisen ratsastustaiteen käsitteistössä kouluttaja ihminen on aina ratsastaja, mikä on kieltämättä tekstissä helpompaa ja ajatuksenakin helpompi, koska joka tapauksessa hevosen on tarkoitus liikkua ihan samalla tavalla oli ihminen selässä, maassa edessä, rinnalla, takana, kauempana jne.) 

Ymmärsin hallinnan tunteen eli tuon locus of controllin minun ja hevosen välillä liikkuvan jatkuvasti, kun yhdessä treenatessamme etsimme tuota maagista leikkauspistettä, jossa minä keskityn, hevonen keskittyy minuun, on rento ja aktiivinen. Välillä hallinta on minulla, kun pyydän hevosta, välillä taas sillä kun sen keskittyminen herpaantuu, ja näin edelleen. Huomasin, että minä olen ratsastaessani aikaisemmin ennen tuota putoamiskokemusta ja pelkoa lähinnä pitänyt hallintaa itselläni, olen ikäänkuin automaattisesti ajatellut että minä johdan tilannetta ja näinhän se sujuu. Hallinta siirtyi dramaattisesti hevoselle kun se heitti minut maahan. Sen jälkeen pelon tunteessa olen toiminut siten, että olen mennyt selkään tai ottanut ohjat maassa ollessani, ja tyrkännyt hallinnan hevoselle. Olen jäänyt odottamaan, mitä se tekee. Tuo toinen nuori joka pelkäsi ratsastajaa, otti hallinnan tiputtamalla minut myös. Sen jälkeen aikuinen ori, joka oli hyvin koulutettu ja järkevä, huomattavan älykäs eläin, ei tehnyt minulle mitään pahaa mutta käytti tilannetta sumeilematta hyväkseen, se teki mitä sitä milloinkin huvitti. Nyt tämä ori, jonka kanssa olen viime aikoina tehnyt maastakäsin, järkyttyy ja huolestuu aivan silmittömästi kun hallinta jää sille, se ei osaa toimia tilanteen johtajana. Ja tämä herätti minut huomaamaan, miten tämä hallintapeli toimii. 

Edelleen laitan disclaimerin, puhuessani hallinnasta en puhu suht pysyvästä autoritäärisestä määräävästä johtajasta joka alistaa toisia. Puhun tilanteisesta johtajuudesta, siitä että toinen ehdottaa ja toinen hyväksyy ehdotuksen ja seuraa sitä, tai vaihtoehtoisesti ottaa johtajuuden ja ehdottaa jotain muuta. Tällainen tilanteinen johtajuus on havaittavissa ihan vaikka kahden ihmisen keskustelua seuraamalla ja on ymmärtääkseni kaikelle vuorovaikutukselle tyypillistä. Olen omissa pohdinnoissani tullut siihen tulokseen, että ainakin minun ratsastuspelossani ja pelossani yleisemminkin on ollut kyse siitä, että hylkään hallinnan toisen osapuolen harteille. En ota sitä itselleni, en ehdota mitään, vaan jään tilanteen armoille odottamaan, kuinka minulle käy. Myös kolmas osapuoli voi olla tilanteessa läsnä, esimerkiksi ratsastuksenopettaja. Tällöin annan hallinnan hänelle ja odotan, että hän suojelee minua siltä pahalta, mitä voi tapahtua, jos hevonen ryntää tai heittää minut alas, tai mitä tahansa. Kriittistä on, että en itse hallitse itseäni enkä sitä kautta tilannetta, en ole toimija enkä aktiivinen omasta puolestani, vaan jään passiiviseksi odottamaan, kuinka minun käy. 

Olen niinikään yrittänyt päästä omasta ratsastuspelostani eroon hankkiutumalla sellaisten hevosten selkään, jotka ovat niin varmoja, etteivät taatusti tee mitään tuhmaa. Joitakin sellaisia hevosia toki on, mutta koska hevonen on pakoeläin, se vaistoaa ihmisen pelon erittäin herkästi, ja suurin osa niistä ns varmoistakin hevosista saattaa alkaa itsekin jännittyä vain siksi, että ihminen viestittää pelkäävänsä. Hevosen jännittyminen taas hermostuttaa pelkäävää ihmistä lisää. Siksi en pidä parhaana mahdollisena keinona selvitä ratsastuspelosta tätä, sillä edelleen hallinta on hevosella. Keino voi toimia, en ollenkaan väitä sitä toimimattomaksi, mutta on myös mahdollista, että se menee metsään. Ehdottaisinkin, että pelkäävän ratsastajan kannattaisi miettiä tuota hallinnan sijainti -asiaa, ja pyrkiä hahmottamaan sitä, missä hallinta sijaitsee kulloinkin. Välttämättä en aloittaisi kokeilua ratsastaen, vaan muussa työstämisessä hevosen kanssa, jolloin ihminen voi olla rauhallisempi ja rennompi, ja havainnoida rehellisesti sitä, kumpi missäkin tilanteessa johtaa ja kumpi seuraa. Tekisin sellaisia tehtäviä, joissa ihminen voi kokea johtavansa hevosta ja molemmat voivat olla tehtävällä rauhallisina ja rentoina keskittyen. 

Pitäisin tärkeänä sitä, että pelkoa kokeneelle ihmiselle tulee kokemuksia siitä, että hän toimii itsenäisesti hevosen kanssa ollen tilanteessa reilu johtaja. Tämä kokemus voidaan myöhemmin riittävästi vahvistettuna siirtää ratsastukseen ja hevosen selkään. Voi olla, että ihminen on aikaisemmin ratsastanut paljon ja onnistuneesti, niin minäkin olin ennen kuin pelko alkoi. Ihmiselle on tyypillistä ajatella niin, että vertaa koko ajan aiempaan, ja näin lyhyet onnistumisen kokemukset menettävät äkkiä merkityksensä kun vertailukohtana ovat aikaisemmat runsaat ja pitkäkestoiset onnistuneet pelottomat ratsastukset. Tämä vertailu pitäisi voida estää, minkä vuoksi voi olla hyvä, että pelkoratsastajan kanssa tilanteessa on läsnä vaikkapa se ratsastuksenopettaja, joka muistuttaa siitä, että nämä kaksi tilannetta ovat keskenään ihan erilaiset, eikä niitä voi oikeasti verrata toisiinsa. Ihminen on muuttunut ja erilainen, eikä enää ollenkaan sama, joka hän oli menneissä onnistuneissa pelottomissa ratsastuksissa. Nyt onnistumisia pitää arvioida ennenkaikkea suhteessa pelkoon, ei suhteessa aiempiin ratsastuksiin. Onnistumisen kriteerinä voi olla esimerkiksi kuinka monta askelta tehtiin maastakäsin siten, että ihminen johti tilannetta rennosti ja pelkäämättä, ja hevonen seurasi rennosti ja mielellään. 

Taluttaminen on monesti keino, jota käytetään pelkoratsastajan totuttamiseen uudelleen hevosen selkään. Sekin voi toimia, mutta edelleen hallinta on tilanteessa pääsääntöisesti taluttajalla. Minä ainakin pelkäsin sitä, että taluttaja yrittää lupauksistaan huolimatta hivuttautua kauemmas ja päästää jopa hevosen irti kysymättä minulta lupaa, näin huijata minut ratsastamaan yksin. Itselleni se ei toiminut, jälkikäteen mietittynä olin vielä pahemmassa tilanteessa hallinnan suhteen kuin yksin yrittäessäni, kun läsnä oli vain minä ja hevonen. Lisäksi jos hevosella on taipumusta reagoida suuresti, loikkimalla tai ryntäämällä, ei taluttaja sitä voi oikeasti estää. Olenkin ylipäätään alkanut ajatella niin, että hevonen on kyllä hyvä opettaa kaikenlaisiin sitomisiin ja kiinni pitämisiin, joita ihminen tuppaa käyttämään, mutta sen olisi ensisijaisesti haluttava olla ihmisen lähellä ihan vapaana, omasta tahdostaan. Jos hevonen käyttää paljon energiaa siihen että se väistelee jakkaran vieressä kyytiin yrittävää ratsastajaa, se ei halua ratsastajaa selkäänsä, ja ongelmia on muuallakin kuin ratsastajan pelossa. Nämä ongelmat voivat kumuloitua ja aiheuttaa suurempaa reagointia kuin mitä pelkäämättömällä ratsastajalla esiin tulisi. 

Ihastuin akateemisessa ratsastustaiteessa siihen, että ratsastaminen (sisältää maastakäsittelyn ym.) on vuorovaikutteista ja hevonen saa ilmaista itseään pitkin matkaa. Näin kun sille annetaan mahdollisuus ikään kuin sanoa mielipiteensä, olla myös toimija tilanteessa, hommasta tulee kaikin puolin turvallisempaa. Se voi sanoa olevansa vaikkapa kipeä jo ennen kuin kukaan menee satulaan, eikä sen tarvitse heittää ihmistä maahan tullakseen ymmärretyksi ja vapautuakseen ratsastuksesta. Minunkin nuoreni ilmaisi itseään kyllä, mutta en ymmärtänyt sen viestejä vähemmällä. Hevosesta tulee luottavainen kun se saa koko ajan olla henkisestikin mukana koulutusprosessissa, ihmisestä tulee luottavainen kun hän tietää että jos hevonen näyttää siltä että kaikki on ok, kaikki on todella ok. Se ei todennäköisemmin yhtäkkiä vaan sinkoa johonkin, kun se voi tulla ymmärretyksi vähemmälläkin. 

Akateemisessa ratsastustaiteessa korostuu myös hevosen ja ihmisen välinen suhde, missä jatkuvuus luonnollisesti luo syvempää tuntemista. Aina tämä ei ole mahdollista, ihmisellä ei välttämättä ole omaa hevosta tai hevonen asuu tallipaikalla jossa hevosen parhaiten tulee käytännössä tuntemaan tallityöntekijä, joka sitä eniten hoitaa. Suhteen luomisessa hevoseen on suuri etu se, että hevosta voi pitää kotona, mutta ymmärrettävästi tämä ei ole ollenkaan aina tilanne jossa ollaan. Myös tuntiratsastaja voi pelätä, ja ratsastustunneilla voi joka kerta olla vastassa eri hevonen. Suhteen luomisessa hevoseen tai sen harjoittelussa walk-in tyyppisesti eli yhden kerran kokeiluilla itse alkaisin mudulla työskennellä vapaana. Hevoseen pystyy ottamaan kontaktia hyvinkin kaukaa, ja etäisyyden päästä ihmisen ei tarvitse pelätä välttämättä ollenkaan vaikka näppituntumalla tai selässä pelottaisikin. Hallinnan sijaintia suhteessa hevoseen pystyy harjoittelemaan koskematta hevoseen lainkaan, kun se on vaikkapa kentällä vapaana. Huomioiko se ihmistä ollenkaan vai tuleeko rapsuteltavaksi, pysytteleekö omissa oloissaan, kiinnostaako kentän ulkopuoliset tapahtumat enemmän kuin ihminen, jne. Ihminen voi omalla sijoittumisellaan ja kehonkielellään ruveta viestimään hevoselle ja miten se tähän reagoi. 

Yksittäisessä pelossa kuten ratsastuspelossa, mukana on usein myös muilla elämän aluiella olevia asioita. Omalla kohdallani ratsastuspelko oli jäävuoren huippu, joka pääsi pinnan alta näkyviin ja jonka mukana vyöryi valtava määrä muita hevosiin täysin liittymättömiä asioita. Näiden asioiden läpi käyminen on osa pelon käsittelyä, joten voi olla niinkin, että ei ole mahdollista päästä ratsastuspelosta täysin kajoamatta henkilön muihin mentaalisiin juttuihin. Voi olla, että muu psykoterapia on lopulta se, joka saa ratsastuspelon katoamaan, eikä mikään mitä hevosen kanssa voi tehdä. Voi olla toisaalta niinkin, että hallinnan sijaintia on hyvä miettiä myös muussa elämässä, esimerkiksi itsen suhteessa työnantajaan, itsen suhteessa perheenjäseniin, itsen suhteessa omiin elämän unelmiin ja tavoitteisiin, jne. Ihminen on lopulta aina kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Pelkoon vaikuttaa ihan jopa suoliston kunto, koska se vaikuttaa välittäjäaineisiin, jotka vaikuttavat muun muassa ahdistuneisuuteen. Näin senkin tarkastelu, mitä ihminen syö, voi omalta osaltaan auttaa tasapainoisemman ratsastuskokemuksen saamiseen. 

Minä en ole laillistettu enkä koulutettu psykologi, vaan opiskellut psykologian perusteita monestakin eri lähteestä. Olen elämän oppija ja oman pelkoni jollain tasolla läpi käynyt ja selättänyt. Erittäin paljon olen saanut oppia hevosilta, kun olen hoksannut antautua sitä ottamaan vastaan. Jos koet että minun ajatukseni resonoivat, olet tervetullut ottamaan yhteyttä minuun. Voidaan jutella ratsastuspelosta chatissa tai puhelussa, tai voidaan järjestää jotakin sessiota hevostenkin kanssa joko sinun hevosellasi tai täällä meillä. Löydät minut Varsakuiskaaja nimellä sekä Facebookista että Instagramista. Jos koet, että sinun tilanteessasi on kyse jostain syvemmällä olevasta asiasta kuin vain ratsastuspelosta, suosittelen lämpimästi ottamaan yhteyttä psykoterapeuttiin, joko yksityisesti tai julkisen terveydenhuollon kautta. Pelko niin luonnollista kuin onkin, on elämää rajoittava asia eikä välttämättä poistu itsestään vaan se voi pikemminkin laajentua muille elämän osa-alueille, mikä voi johtaa välttämiskäyttäytymiseen. Eikä pelkoa tarvitse hävetä, me kaikki pelkäämme joskus. Ne, jotka evoluutiohistoriassa eivät ole pelänneet, eivät jääneet kertomaan tarinaansa eteenpäin.