Tausta

 Tieteessä on aina määriteltävä tausta, filosofia jonka pohjalle ajatukset, hypoteesit ja johtopäätökset rakentuvat. Ilman taustan määrittelyä havainnoista tulee totuusarvoltaan kyseenalaisia. Aloitan alusta tämän blogini määrittelemällä sille taustan. Katsotaan sitten mihin se johtaa, ja johtaako mihinkään. Koska ihmisellä on taipumus viisastua kokemuksistaan ja oppia ikävuosien karttuessa, rajoitan jatkossa kaiken julkisesti jakamani pohdinnan koskemaan vain ja ainoastaan hevosia. Keskustelen mielelläni hevosten kouluttamiseen, kasvattamiseen ja pitämiseen liittyvistä näkökohdista. Olenhan oppija matkalla, en missään määrin vielä osaaja. 

Tällä hetkellä hevosmaailmassa on vallalla esimerkiksi väkivaltakohu. Lukuisat menestystä saaneet huippuratsastajat ovat jääneet videotodistein kiinni hevosten väkivaltaisesta kouluttamisesta. Mediassa haastatellaan asiantuntijoita, jotka tuomitsevat toiminnan mutta myöskin videoimisen. Toisaalta heidän mukaansa on hyvä että asioihin puututaan, toisaalta puuttumisen ajoitus on aina väärä. Myös se argumentti nousee esiin, että kuka meistä ei olisi joskus hermostunut hevoselle ja kuka meistä voi sanoa olevansa täysin syytön hevosen liian kovakouraiseen kohteluun joskus menneisyydessä. Tuolloin vain ei ollut tapana videoida kaikkea mahdollista ja koko ajan. Niin. Yksi asia kuitenkin on kaiken pohjalla, on ollut silloin ja on edelleen, joka keskusteluissa hiukan siellä täällä pilkistää esiin: hevonen ei opi stressaantuneena. 

Minunkin taustani on 1990-luvun ratsutallikulttuurissa. Silloin itse ainakin tiesin hevosista huomattavasti vähemmän kuin nykyään, olin nuori ja ajattelukyvyltäni sellaisessa vaiheessa jossa mieluummin uskoin muiden kertomaa ja lukemaani, en harrastanut kriittistä ajattelua eikä mikään touhussa häirinnyt minua. Ensimmäinen oma hevosenikin joutui kohtaamaan sen, etten minä kohdannut sitä. Toinen omani, vuosikymmen myöhemmin, oli niin valtava sielu, että se ravisteli minut hereille. Se oli jo iäkäs, joutunut elämässään kokemaan varsin kovia koulutusmetodeita, ratsastustyyliä ja kilpailuita. Se näkyi sen kehosta erilaisina vaurioina. Mutta se oli tässä ja nyt, ja se vaati minua huomaamaan sen, kuinka näin ei voi toimia. Saavutin sen kanssa jonkinlaisen luottamuksen ja se irrotteli minusta useita kerroksia tietämättömyyden kuorta, ennen kuin minun oli aika päästää se pois. Jäin verille, koska olin itsekin aluksi ratsastanut sitä juuri siten, kuin se oli koulutettu ja kuinka sitä oli vahingoitettu. Se sai hyvän lopun, ja minä olin astunut ensimmäiset askeleet kohti sitä taustaa, johon minun oli määrä mennä. 

Koska en uskonut kerrasta, oli ostettava monta nuorta hevosta, joille en niillä silloisilla osaamillani metodeilla pärjännyt. Oli myönnettävä etten osaa. Taloudellista tappiota, mutta sitähän ei näissä hommissa lasketa. Häpeää, pettymystä. Itseinhoa. Sitten tuli varsa. Olin aivan hukassa, miten tällaisen kanssa menetellään. Eihän sitä ollut koulutettu, eikä se tullut pyynnöstä luokse. Ei sitä kiinnostanut ihminen ylipäätään, eihän se tiennyt että ihminen on kiva. Eikä ihmisestä tule kivaa, jos se ei ole kiva. Ainoa tie oli kirjaimellisesti mentävä mutaan polvilleen odottamaan, tulisiko se. Niin kauan, kun oma olemus ja energia oli kova ja negatiivinen, vaikka miten pitkään olisin odottanut, se ei tullut. Ja siinä meni kuukausia. Vasta sitten, kun sisäistin sen, että se on tasan ja vain ja ainoastaan minä jonka on oikeasti muututtava, se alkoi uteliaasti katsella, että mikä ihmeen tyyppi tuo on. Täysin tyhjänäkin, osaamattomana ja niin sanotusti alastomana olin sen mielestä parempi, kuin vanhojen oppieni kera. Se tuli luo, kun en odottanut mitään, en pyytänyt mitään enkä olettanut enää osaavani yhtään mitään. 

Siitä alkoi rakentua uusi näkökulma. Muistin uudella tavalla asioita, joita oli minulle yritetty opettaa jo aiemmin esimerkiksi hevosten käsittelystä. Tajusin, että pystyn esimerkiksi omalla kehon kielellä siirtelemään täysin kouluttamattomia varsoja haluamaani suuntaan. Pystyn viestittämään niille etäältä että ne tulevat luo, tai pysyvät kaukana. Minun ei tarvitse päästä koskemaan niihin tai pitelemään niitä kiinni, jotta voin toimia niiden kanssa. Hyvin karkeasti, paljon virheitä niin sanotusti, mutta pikkuhiljaa aloin päästä sisään kommunikaatioon, jossa ei käytetä otteita. Aloin ymmärtää ja osata itse toteuttaa viestejä, jotka koostuivat katseista, ilmeistä, eleistä, ääntelyistä, kehon asennoista, kehon liikesuunnista, ja monesta muusta. Monta kertaa turhautti, kun olin itse niin kömpelö enkä tajunnut, hevoset livahtivat tiehensä eikä niitä kiinnostanut. Pitkin hampain otin oppia kokeneemmilta, vaikka pitkään vielä vanha minä vastusti, miksi juuri minun pitää olla näin huono ja toiset osaavat. Aloin myös nähdä toisten toiminnassa juttuja, joita itse en halunnut toteuttaa. Kovia otteita, kovaa energiaa. Kantapään kautta opin senkin, ettei kannata väitellä muiden kanssa siitä, miten kannattaa toimia. Ihmiset yleensä eivät ole halukkaita muuttamaan omaa systeemiään, enhän minäkään ollut. 

En ole ratsastanut kunnolla toisen oman hevoseni jälkeen ja muutama päivä sitten vasta tajusin oikeastaan sen syyn, miksi. Minun on ollut tärkeää käyttää tämä viitisen vuotta ainakin siihen, että saan kiinni hevosen kanssa toimimisesta muutoin kuin selästä. Oma kehonkieleni on tullut koko ajan hienovaraisemmaksi. Edelleen teen myös niin sanotusti virheitä, mutta nykyään hevosten käsittely sujuu jatkuvasti paremmin tällä tavalla, johon menen koko ajan syvemmälle tietämättä, mikä sen määränpää on. Olen enemmän ja enemmän yhteydessä hevoseen. Tiivistettynä teen kaiken aivan päin vastoin, kuin hevostelu-urani alkupuoliskolla. Yhteistyössä hevosen kanssa, kysymällä siltä jatkuvasti, sallimalla sille mielipiteen ja kuitenkin olemalla tilanteissa johtaja. Nyt johtajuus-termiä ei saisi hevosten kohdalla enää nykyään käyttää, se herättää negatiivisia konnotaatioita, enkä tarkoitakaan sillä autoritaarista johtajaa joka määrää. Tarkoitan sellaista johtajaa, joka hevosten keskuudessa tilanteittain ilmaisee päättävänsä, miten muut hevoset sijoittuvat. 

Esimerkiksi kun menen laitumeen seitsemän nuoren orin keskelle päivittäin tarkastamaan niiden kunnon, en salli yhdenkään siirtää minua vaan minä siirtelen niitä. Aivan kuin hevoset itse tekisivät. Kerron niille näin että minun yli ei kävellä eikä niskaan hypitä edes silloin, kun joku toinen hevonen hätistää. Voin näin olla turvallisin ja rauhallisin mielin siellä, eikä siirtelyyn tarvita suuria eleitä tai pitkiä piiskoja, annan vain takajaloille merkin lähteä liikuttamaan kehoa pois minun reitiltäni. Ne ovat jo oppineet, että minun kanssa ollaan näin ja minä rapsuttelen kyllä kun minua lähestyy nätisti, en päästä luokseni jos lähestyy rumasti. Yleensä ainakin osa tulee portille vastaan, kun lähestyn laidunta. Hevoset käyttävät toisiaan kohtaan välillä kovaakin kieltä kertoakseen näitä asioita, argumentti johon vedotaan säännöllisesti väkivaltakohuissa. Kyllä hevonen kestää kovia otteita, toinen puoli ottaa esille sen kuinka hevonen tuntee kärpäsenkin ihollaan, niin herkkä se on. Minusta kyse ei ole siitä kuinka pieniä vs isoja otteita hevonen kestää, vaan siitä osaako otteen antaja lukea tilannetta millaiset otteet ovat riittävät. Tottakai asia pitää saada perille, se on turvallisuuskysymys. Esimerkiksi minä en voi antaa oreille niin pieniä merkkejä että jäädään mittelemään siitä, kumpi meistä oikein siirtää kumpaa. Mutta ylimitoitetut komennot puuttuvat normaalisti toimivasta hevoslaumasta. 

Nyt päästään pitkän kautta takaisin tähän hevosten kouluttamiseen väkivallalla, josta aloitin. Ei ole turvallisuuskysymys se, kuinka korkealle hevonen nostaa jalkojaan laukassa tai hypätessä, joihin olympialaisten alla esille tulleet väkivaltaiset koulutusmenetelmät ovat tähdänneet. Ihmisen ei ole ollut välttämätöntä kertoa näille hevosille, että pitää laukata näyttävämmin tai hypätä kolistelematta puomeja. Minun silmissäni tällaiset koulutustavat, niitä on aivan varmasti lisää monenlaisia ja käytetään paljon enemmän kuin mitä esille on tullut, kuuluvat teollisuuteen nimeltä hevosmaailma. Siinä massatuotetaan varsoja joista paremmat päätyy putkeen, jossa niistä pyritään tuottamaan kilpahevosia ja loput päätyvät ties minne. Osa jopa kuolee nälkään kasvatuslaitoksiin, siitäkin on ollut videomateriaalia mediassa. Teollisuuteen kuuluu että prosessi on mahdollisimman lyhyt jotta tuotteesta saadaan mahdollisimman pienillä investoinneilla mahdollisimman suuri tuotto. Kasvavista hevosista rutistetaan irti mitä saadaan, ja tällöin tullaan helposti käyttäneeksi kovia otteita, kun eivät ne tajua olevansa tuotantolinjastolla. Myös huippuratsastajat voivat päätyä osaksi koneistoa, pyöriihän siinä isot rahat. 

Minä ajattelen niin, että teollistuminen hevosmaailmassa pakottaa ihmisen irtaantumaan siitä, mikä hän todella on. Suurin osa meistä ei pystyisi ilman empatiaa jatkuvasti käsittelemään hevosia väkivaltaisesti, jos taustalla ei olisi jokin ajava voima, kuten rahan aiheuttama aikapaine. Ihminen on loistava sulkemaan ajattelunsa ulkopuolelle asioita, jotka häiritsevät, kun keskiössä on jotain itselle isompaa, esimerkiksi olympiamitali. Olen minäkin nuoruudessani ollut hevosia kohtaan määräävä ja kovakourainen enkä ole tuntenut siitä huonoa oloa, koska en ole tullut ajatelleeksi asiaa sillä tavalla. Sen vuoksi on tärkeää, että asioista puhutaan, jospa tiedollinen näkökulma tavoittaisi useampia ihmisiä, kun hevosen hätä ei. Silti en ollenkaan väitä kaltoinkohtelijoiden olevan teollisen koneiston uhreja, ehei. Jokainen heistä voisi olla se rohkea, joka alkaa vastustaa. Jokainen voisi sanoa, että minä en osallistu tähän, en halua tehdä hevoselle näin. Voi olla, että joku on sanonutkin, niistä ei vaan saa lukea mistään. 

Omalla kohdallani olen mielestäni antanut riittävästi mahdollisuuksia hevosmaailmalle, kilpailujärjestelmälle ja lajiliitoille. Koska näitä kohuja aina vaan tulee ja niihin ei riittävän jämäkästi puututa jotta ne saataisiin loppumaan, en halua enää olla osa mitään tällaista kehystä. Se, että irtisanoudun, ei tietenkään koneistossa vaikuta suurellakaan tavalla, mutta itselleni se on merkki. Minun taustani on nyt tässä. Tyhjyys minun sisälläni on alkanut täyttyä sisältä päin, kun voin käsi sydämellä sanoa itse toteuttavani omia arvojani ja kohtelevani näitä hevosia täällä parhaalla mahdollisella tietämykselläni ja osaamisellani tällä hetkellä. En tarvitse ulkopuolelta minkäänlaisia jäsenyyksiä missään tai kilpailulupia mihinkään, minun ei tarvitse olla osa hevosteollisuutta. Omat hevoseni ovat kotona syntyneitä ja jatkuvassa mahdollisuuksien mukaan ystävällisessä käsittelyssä kasvaneita, luottavaisia ja ulospäinsuuntautuneita, yhteistyöhaluisia nuoria. Haluan kohdella niitä siten, että niillä on vapaus omaan persoonallisuuteen ja mahdollisuus kokea tulevansa kuulluksi, vaikka ne eivät saakaan päättää jättää kouluttautumatta. Ne ovat yksilöitä minulle, eivät massatuotteita. 

Erittäin mielenkiintoista on ollut, että kun vasta nyt olen jostain syystä päätynyt lukemaan akateemisesta ratsastustaiteesta, olen huomannut intuitiivisesti toteuttaneeni näitä näkemyksiä jo jonkun aikaa. En ole tiennyt nimiä asioille, mutta olen tehnyt. Esimerkiksi olen juoksutusliinassa tehnyt kehonkielellä siirtymisiä ja kokoamisharjoittelua, ihan vaan siksi että huomasin, että hevoset matkivat minua kun teen itse. Oma toimintani on tottakai ollut karkeaa ja mutua, kokeilua siitä mikä toimii ja mikä ei, mutta se on ollut sinne päin. Minulle sanottiin, kun tätä ensimmäisiä kertoja tein, että nuorelle kouluttamattomalle hevoselle ei voi tällä tavalla tehdä, kun se ei vielä osaa näitä merkkejä. Akateemisen kirjassa taas sanotaan, että kehon kieli on ainoa, minkä nuori hevonen osaa, kun sille ei vielä ole koulutettu ääniapuja tai muita välineillä annettavia merkkejä. Oman kehitykseni kannalta on olennaista se, että osaan nyt aikuisempana nähdä, että näkökulmat voivat olla erilaiset, minä voin noudattaa omaani ainakin omien hevosteni kanssa. Silti on hyvä pitää ikkuna auki oppimiselle, sillä vaikka miten olisi varma omasta menetelmästään, se voi jonakin päivänä osoittautua huonommaksi kuin joku toinen, ja voi olla syytä kyetä hyväksymään uusi. 

Tämä on tausta, josta lähden uuteen alkuun. Tiedostan sen mitä osaan, mitkä asiat toimivat, mutta myös sen, että en osaa kaikkea ja minun näkemykseni ei ole kaikenkattava. Tiedostan sen, millä tavalla olen, ja miten hevonen on. Akateemisessa ratsastustaiteessa tiedostaminen on hyvä lähtökohta. Tieteessä se on myös tärkeää. Normaalielämässä, tässä maailmassa ja etenkin teollisuudessa se tuppaa unohtumaan, sillä se pitkittää prosesseja, vaatii aikaa ja jatkuvaa muokkautumista. Se ei ole hyväksi operaatioiden standardoinnille, se on sen vastakohta. Tiivistetysti koko tekstin voisi ilmaista sanoen: olen hereillä.